Tallitarinat - virtuaalitalli Brittonia Yard

Kriisipäiväkirja 1

Päiväkirjamerkintä (283 s.) – J.
Bethany, 1.8.2022

Kyllähän tässä on parin vuoden aikana ehtinyt sattua vaikka ja mitä. Oli brexit-kriisi, maatalouskriisi, koronakriisi, hallituskriisi, sotakriisi, energiakriisi, uusi hallituskriisi… minulla ties kuinka mones keski-iän kriisi, Abbylla parisuhdekriisi, ja jopa aina niin varman ja rennon oloisesti ikäviinkin yllätyksiin vastaavalla Ambrose Sebastianilla oli hiljaiseksi vetävä perhekriisi, kun hänen vanha isänsä nukkui pois. Annoin tietysti tallimestarille pari viikkoa ylimääräistä vapaata, ja Dudleyssa omaisten luona oli kuulemma hyvä käydä pitkästä aikaa.
Eihän se kaukana ole, mutta Fortonista harvemmin kuitenkaan tulee lähdettyä, kun tallihommat odottavat tekijää aamulla kuitenkin.

Vaan jotenkin tästä taas noustaan!

Maatilamatkailun suhteen tietysti suurimman kolauksen aiheuttivat viimeistelty Brexit ja pallonlaajuinen kulkutauti sivuvaikutuksineen. Ensin vieraat loppuivat tietysti meiltä. Kaikki kerhot ja keikat ja kirpputorit kirkonkylällä peruttiin ja jopa Baxtershill Lady -pubin Laurel Dexter joutui sulkemaan ovensa. Kun vieläpä pitseria ja leipomo siirtyivät pelkkiin kotiinkuljetuksiin, alkoi olo käydä toden teolla mökkihöperöksi.
Abigail aloitti joogan. Ja maastojuoksun. Ja maastopyöräilyn. Ja kuntopyöräilyn. Ja sen päälle hän leipoi ja säilöi kuin hullu – minulla on keittiössä nytkin kaksi erilaista hapanjuurta, pieni tonkka korealaista hapankaalia ja seuraava käymässä, ja ainakin neljää eri hilloa.
Minä ja A-S. ja kaikki kylässä käyneet vieraat sen kuin lihosimme puolestamme, koska jonkun tämä kaikki on ollut syötävä poiskin. Onneksi tahti alkaa jo laantua, kun Abby on päässyt takaisin kiertämään kesäfestareita ystävineen.

Minun oma karanteenikajahdukseni oli vihdoin se hevosvetoisten maatalouskoneiden hankinta ja yläniityn raivaus pelloksi Marthan ja Rhiannonin voimin. Nyt omistamme kyntöauran lisäksi kylvö- ja niittokoneen, ja yläpellolla kasvaa kolmas kesä omaa kauraa ja heinää tallin tarpeisiin. Ja pakko sanoa, että kyllä siitä saa olla ylpeä. Hevoset ovat tietysti eläneet arkea kuten ennenkin, ja hiljaisuus on auttanut keskittymään niihin eri tavalla kuin kiivaiden lomasesonkien aikana yleensä.

Pieniä kriisejä nekin toki ovat osanneet aiheuttaa, mutta niistä lisää myöhemmin.

Jälleen pooloa Orange Woodissa 2.6.20

Kilpailutarina ja kuva (329 s.) – J.
Lando ja ratsastajana Abigail
Villi poolo, synttärijuhlatapahtuma
2.6.2020 Orange Woodissa (tapahtumasivu)

Johan Brittoniasta tällä tahdilla tulisi poolopainotteinen talli. Kevään aikana pallopelit muuttuivat pienempien kärryhevosten ainoaksi “kentällä” (vähiten märällä ylätarhalla) tehtäväksi “ratsastamiseksi” (pidetään jooko lähimpänä vastineena leikkituntia – ei täällä jumalan selän takana ihan hirveästi jaksa valmentautua). Birdie ja Darrie temppuilivat kevään korvalla yhdessä paljon nätimmin kuin Landon kanssa, joten Abigail ja Ambrose hölkkyyttivät niitä kaksin. Landon pariksi päätyi siis välillä Vincent (joka ei tykännyt mistään heiluvasta mailanvastineesta sitten yhtään, eikä halunnut juosta, eikä kääntyä…) ja välillä Dick (joka kyllä halusi juosta, ja tykkäsi pyöriä ja hyöriä, mutta keskittymään se ei vieläkään ole oppinut). Lando itse ei tainnut olla ihan hirveän mielissään epäonnisista pelikavereistaan, mutta ainakin hösellys sai Baxtershillin kyläkadun heppatytöt tallille hurraamaan, ja sellainen ääniin siedätys on aina tervetullutta.

“Oottekste taas menossa johonkin matsiin?” Saira, ravintoloitsijan tytär, kysyi aidalta.
“Joo, mutta ei se mikään oikea ottelu ole”, Abigail huikkasi ravatessaan Landolla ohi. Ambrose Sebastian löi pallon juuri pois tieltä, ja pakotti heidät ympäri. Ympäri kääntyi tosin myös Dick, joka kuskasi omistajaansa kentän toiseen päätyyn.
“Varmaan ihan hyvä niin”, sanoi leipomon kassatyttö Lottie, ja ihan oikeassa olikin. Abigail oli kuitenkin jo parempi mailan kanssa kuin alkuvuodesta, eikä Lando enää ollut moksiskaan pelivälineistä. Melkein se tuntui jopa tykkäävän hommasta.

Orange Woodissa tosiaan oli poolo-ottelu, ja paikalla jälleen hyvin monenkirjavia ratsuja ratsastajineen. Tiimiväreinä toimivat tutut harmaa ja pinkki, ja Abigail ja Lando tälläytyivät harmaaseen. Landon miehisyys olisi kestänyt kyllä värikkäätkin kamat, mutta oli harmaassa toki tyyliä. Hieman vähemmän tyylikästä oli se, miten älyttömältä järkäleeltä kotona muka niin pieni ja ketterä ori näytti ratsuponien ja nyffien välissä. Jo jalustimia säätäessä oli aika selvää, ettei vaunuheppahaba ehkä ollut ihan samalla viivalla esteponien kanssa, ups.
“Joo, no ei oo ihan shirenhevosii nämä uuet kaverit”, Ambrose Sebastian totesi, kun Abigail pisti asian merkille.
“Oikeastiko?” Abigail pyöräytti vastaukseksi silmiään ja nousi selkään. “Kunhan et ota mitään noloja kuvia. Siitä pitää saada jotain nättiä talteen, eikä aina sitä pihamutaa.”
“Joo joo, älä tyttö hikeenny.”
“En. Hevonen se tässä hikeen pitäisi saada.” Oli Lando sentään yhtä innokkaan oloinen kuin pienemmät kaverinsa.

Orange Woodin harrastelijapoolo 18.1.20

Päiväkirjamerkintä ja kuva (371 s.) – J.
Darrie ja ratsastajana Ambrose, villin poolon joukkuevoitto
Lisäratsukkona Lando & Abigail
18.1.2020 Orange Woodissa (tulossivu)

Ottelu lähti käyntiin heti pelinumerolla 8 pelanneen Ambrose Greysonin napattua pallon itselleen ja lyötyä sitä onnistuneesti. Fricis Vagnas pelinumerolla 6 ei aivan pysynyt vauhdikkaan menon mukana ja joutui jonkin verran erimielisyyksiin ratsunsa kanssa, vaikka pelin edetessä osui palloonkin (varmaan vahingossa – siltä se ainakin näytti). Graham Glenn pelasi vahvasti koko ottelun ajan tehden useita maaleja. Tallin oma vahvistus, Billy, pelasi suhteellisen hyvin ja sai hänkin näppituntumaa palloon useammin kuin kerran.

Naisten joukkue oli yritteliäs, muttei tänään päässyt kunnolla vauhtiin. Amelie ja Sylvia olivat tasavertaisia ja heidän yhteistyönsä toimi hyvin, mutta valitettavasti Matruusa Roberts sotki tahattomasti usean lupaavan maali- ja peliyrityksen. Abigail Auley ei ollut tänään niin hyvässä vedossa, että olisi pärjännyt muiden rinnalla yhtä menevästi.

“Ja et varmana ole pelannut pooloa aiemmin.”
“Jos olenki, ni ei kai se sulle kuulu.”
Abigail kurtisti kulmiaan ja kohotti katseen puhelimestaan, jossa hevosfoorumien tapahtumailmoitus oli pistänyt silmään. Ambrose Sebastian harjasi Darrien vuohiskarvoja samalla keskittymisellä kuin aiemminkin, ja tamma rouskutteli yhtä välinpitämättömänä heiniä, jotka vielä olivat jääneet sen karsinaan aamupalan jäljiltä.
“Et ole pelannut pooloa, en usko.”
“Et uskonut että olen ajanut raveissakaan.”
“Ei kukaan aja raveissa.” Abigail kohautti olkiaan. “Mutta kai se on pakko uskoa.”
“Pohjosessapa ajaa”, Ambrose sanoi, ja kömpi epäammattimaisesti suoraan Darrien vatsan ali puhdistamaan tamman toisen etujalan. Utelias turpa kurkotti hetkeksi tutkimaan ryömijää, röhkäisi suoraan miehen niskaan, ja laskeutui sitten jälleen heinille. “Ja Ranskas. Vaikka en mä siellä ole ajanu.”
“Sehän tästä vielä olisikin puuttunut” Abigail sanoi. Ambrose Sebastian kääntyi katsomaan häntä olkansa yli.
“Siis josset sä ole ikinä pelannu pooloa, mitä väliä sillä sillon on, olenko mä?”
Abigail nyrpisti nenäänsä, joskaan ei tosissaan ihan niin happamasti kuin teeskenteli. “Jos sinulla ei ole kuvia, en aio myöntää sinulle poolotaitojakaan, jos minulla ei niitä ole. Rikkaat ihmiset pelaavat pooloa, ja me emme kumpikaan ole sellaisia.”
Ambrose nousi jaloilleen epäilevänä. “Mitähä varten sä poolosta kyselet?” hän kysyi, ja siirtyi haromaan takkuja rautiaan tamman hännästä.
“No kun olis tällänen harrastelijaottelu tulossa, ja ajattelin että se olisi poneille hyvää vaihtelua…” Abigail empi, ja sulki puhelimensa näytön. “Mutta ehkä se-”
“Kuule hei”, Ambrose Sebastian tokaisi cobitamman takapuolen yli, käsi voitonriemuisesti ojossa. “Sä kysyit jo, et enää peru. Haaste vastaanotettu! Abbie, mä vastaanotan tän.”
“Luulin, ettet osaa, kun kysyin!”
“Väärin luultu.”
“Haista home.” Abigail pisti kädet puuskaan. “Se on ilman satul-”
“Ha!”
“Haista home.”

Darrie kohotti päätään uteliaana puunaajansa vahingoniloisesta huudahduksesta, mutta totesi, että niin kauan kun kumpikin kaksijalkaisista oli hyvällä tuulella, oli sen itsekin turvallista jatkaa samaan malliin. Hyväntuuliselta miesotus ainakin vaikutti, kun ryhtyi käkättelemään itsekseen siitä, kuinka hyvin pysyi satulattakin ratsailla (ja Darrie oli samaa mieltä), naisotus vähän vähemmän. Heinät olivat kuitenkin sillä hetkellä tärkeämpiä, kuin kaksijalkaisten työkavereiden keskinäinen narina ilmoittautumispäivistä ja varahevosista.

Hyvä tuuli jatkui itse tapahtumapäivään asti, kun Darrie innosta pöhisten ja miesotus selässään oudon mailan kanssa heiluen pääsivät mukaan ottelun voittajajoukkueeseen. Tamma totesi pitävänsä poolosta, rapsutuksista ja valokuvista kovasti, eikä treffiseuraksi tullut Lando ollut reissulla lainkaan huono puoli sekään. Ratsastaja ei valokuvista vain valitettavasti ollut samaa mieltä.

Turistiopas, osa 1

Päiväkirjamerkintä ja kuva (200 s.) – J.
Lando, Darrie ja Birdie, Landoa ratsasti Ambrose
B&B-vieraat Dewn & Honey, Lumi (Darrie), sekä Victor (Birdie)
loppuviikko 4.-6.8.2019

Ambrose Sebastian tuijotti satuloihinsa kapuavia vieraita hiljaa. Hän hymyili kuitenkin sen verran kuin oli kohteliasta – ehkä turistiporukka pärjäsi, olivat ainakin osanneet varustaa hevosensa. Kai se oli jo jotain, vaikka sen verran siistit ratsastuskamppeet oli päällä, että aika räikeästi he erottuivat pienen tilan mutaisesta pihasta. Ja Ambrosen omasta verkkari-tallikenkä-lookista.

Lando oli tosi utelias tammoista – totta kai – mutta se oli onneksi hyvän orin lisäksi hyvä hevonen. Se ei saanut typeriä päähänpistoja ja pysyi kuolaimella, ja tunsi kotitallin tytöt jo ennestään. Taputus riitti palauttamaan sen huomion vetohevosen tehtävään. Pientä puhinaa ja hörinää nyt tietysti uudelle neidille, mutta onneksi se “honey” tuntui ottavan kohteliaisuudet kohteliaisuuksina ja sivuuttavan muun vilkuilun.

“Okei. Eiköhän me mennä nyt sit. Jos kaikilla teillä on nuo vyöt ja muut sit jo kunnos”, Ambrose huikkasi ja kiinnitti kypäränsä hihnan.

Sää oli sinä aamuna kirkas ja lämmin, eikä taivaalla näkynyt pilvenhattaraakaan. Sinisilmätammalle oli löydetty onneksi aurinkorasvaa turvan päälle – ja samalla kaikille ratsastajille, sillä saattoi sitä tällaisina omituisina poutakesinä palaa Englannissakin. Varsinkin kun mukana oli niin hirvittävän kalpeaa ja vaaleaa porukkaa, kaikki kolme.
Ambrose itse oli onneksi sitä tyyppiä joka ruskettui ainakin vähän helpommin kuin suoraan kärähti punaiseksi, mutta harvemmin sitä tuli ihan samalla tavalla teepaitahihasillaan heiluttua, kuin nyt, käsivarret paljaana. Ainakaan silloin kun piti tehdä duunia turisteille. Minkäs teit, helle mikä helle.

Vaan osasi sitä nyt säästä huolimatta itse kukin tarvittaessa ottaa matkaoppaan roolin, ainakin jos puhui kotiseudustaan. Lando oli vielä niin itseohjautuva, ettei se hermostunut, jos kuski katseli taaksepäin. Tallipihasta lähdettiin rinnettä alas tien suuntaan, nätisti jonossa, ja sitten toista ylös Brittoniaan johtavalle tielle asti.
Ori tössötteli tyytyväisenä pitkin ohjin orapihlajien reunustamaa polkua myöten, ja Ambrose antoi sen johtaa letkaa oman harkintansa mukaan. Vaikka polku kulki soraisen maantien vartta, reitti oli tuttu ja turvallinen. Ei näillä seuduilla juuri koskaan voinut edes puhua ruuhkasta tai liikenteestä.

“Mennään tässä vähän matkaa näin, tuolta tulee kohta vasen käännös kukkulan takaa. Sielt pääsee metsään. Olis vähän varjoa niin kehtaa ravata ja laukatakin sit”, Ambrose sanoi olkansa yli vieraille.
“Haluuttekste kuulla kylästä jotain? Tai hevosista?” Ambrose vilkaisi miesten ohi peränpitäjänä Darrien kanssa köpöttelevää punatukkaista tyttöä. Darrielle oli ollut pakko laittaa kärpäsotsapanta naamalle, ja se huiski sitä ihan yhtä tyytyväiseen sävyyn kuin Birdie omaa otsatukkaansa.
“Sä, Lumi, olitko käynyt ennen? Briteissä siis. Onks teistä joku ettei olis aiemmin käynyt Lontoota pitemmällä ollenkaan?”

Cotswolds tunnetaan yhtenä Englannin kauneimmista metsäseuduista. Se on täynnä niitä kliseisiä kivitalojen täyttämiä pikkukyliä ja kauppaloita, jotka keskiajalla käynnistivät villantuotannon ja isot maalaismarkkinat, ja 1700-luvulla sitten hiljenivät. Birminghamin vei tekstiiliteollisuuden ja Oxford vei… no, kaiken muun vilinän. Vaikka siellä sitä vilinää on ollut kyllä jo muinaisista roomalaisista ja keskiajan munkeista asti.
Mutta ehkä se onkin osa seudun viehätystä, sellainen turisti-idylli. Kyllä kesäisin kaikenlaista ohjelmaa löytyy, kun ollaan kuitenkin Birminghamin ja Oxfordshiren välissä. Halusi sitten hiilikaivoksia tai ikivanhoja yliopistorakennuksia, museoon pääsee isoille kirkoille bussilla milloin vain.

Metsän varjossa (siellä kasvoi lähinnä pyökkiä, haapaa ja leppää, mutta oli muutama havupuukin) Ambrose kehotti Landon hereille ja kajautti takana tuleville, että luvassa oli kiva ravisuora. Sen jälkeen puron yli kulkisi lyhyt silta, jonka jälkeen kaarteesta voitaisiin laukata seuraavan rinteen laelle.
“Jos te haluatte, niin kyl me voimme samaan suuntaan tulla sit takasi kans. Tossa on ihan lähellä puron yli kahluupaikka. Pääsee tuo Birdieki, ku se on niin musta, vähän kastelemaan nilkkojansa.”

Honey lähti reippaasti vauhtiin heti Landon perästä, ja jarruttikin rinteen päätteeksi suunnilleen turpa kiinni sen hännässä. Onneksi vetohevosen pesti oli hevoselle tuttu, eikä se pannut sitä pahakseen. Birdie ja Darrie tulivat perässä hieman verkkaisempaa vauhtia, raskastekoisempia kun olivat, mutta ei niidenkään meno kuskeille häpeäksi ollut. Hauskalta se näytti.

Mäen laelta oli puiden lomasta nätit näkymät lammaslaitumille ja pelloille. Ne kumpuilivat samaa tahtia metsäisempien rinteiden kanssa.
“Näättekste noi lampaat? Bethany aikoo hankkia kans ensi kesäks, ne tulisivat tälle samalle laitumelle”, Ambrose sanoi ja osoitti pellolla möllöttävää karjaa, ja muutamaa karitsaa jotka poukkoilivat leikissä keskenään. Brittonian hevoset eivät moisesta tutusta näystä olleet onneksi millänsäkään, ja Honeykin oli ilmeisesti isomman sortin karjatilan hevosia.
“Sitten saadaan jotaki lankoja varmaan myytäväks, ja jouluks vieraspöytään karitsaa.”

Hevoset haisivat hieltä (ja ihmisetkin kai), ja kärpäsiä pörisi mukana vauhdista huolimatta, mutta Ambrose Sebastianin silmään ei ainakaan näyttänyt sillä, että kellään oli lenkistä mitään valittamista. Ja jos seuraavalla suoralla ei näkyisi mitään kummallista, toinenkin laukkapätkä mahtui kaiketi vielä mukaan. Vierailijat helpottivat kyllä miehen omaa urakkaa eläinten liikuttamisen saralla.

Hay Fever

Työhevoskurssin tuotossuoritus ja palaute (660 + 78 s.) – J.
Kurssihevosena Martha, käsittelijänä Bethany, kommentoinut Tyyne
Kurssin järjesti Norrgårdin kotitila
20.-21.7.2019

Ryhmä 2: Lauantaina veto, sunnuntaina niitto.

“Eivät ne puhu englantia siellä”, Mark oli sanonut, kun kerroin lähdöstäni. “Meillä oli firman työmatka kerran, eivät ne oikeasti osaa, ja se oli vielä kaupunki. Sinä olet menossa jonnekin ihan maalle.”
Mikäs siinä, sai avartaa omaakin maailmankuvaansa välillä.

“Äiti, älä ota Marthaa. Äiti jooko. Ota Rhiannon. Se on reissannut ennenkin, se osaa käyttäytyä”, sanoi tyttörakas kun kerroin kesän matkasuunnitelmistani. “Äiti pliis, älä ota Marthaa.” Mutta minä olin meidät jo heinäkurssille ilmoittanut. Nuorten oli määrä lähteä näyttämään Landoa muutamissa kesän hunterkisoissa, joten kyllä minäkin halusin jotain hauskaa tehdä.

“Niin sinäkö jätät sen teidän chavin tilalle puikkoihin sit?” kysyi pubin Laurel Dexter yhtä epäluuloisena ja ahdistuneena kuin aina jotakin pohdiskellessaan. Vastasin tietysti myöntävästi, mutta muistutin myös olevani poissa vain yhden viikonlopun – no, ehkä pari päivää lisää. Lupasin ottaa Ambrose Sebastianille tuliaiseksi kuvia suomalaisista ravihevosista, jos osuisin sellaisia näkemään.
“Ei kyllä kannata, en minä luottais sellaista. Älä Betty sitä jätä sinne yksin sen teidän tytön kanssa”, Laurel sanoi ja pyöritti päätään. “Sinä oot rouva hyvä kyllä aina ollut ihan liian hyväuskoinen!”
Ehkä niin. Mutta kyllähän minä nyt halusinkin hyvää uskoa omista naapureistani ja työntekijöistäni – olen aina ollut visusti sitä mieltä, että sillä asenteella sai myös enemmän hyvää vastineeksi. Ja olivat Ambrose ja Abby ennenkin pitäneet vahtia kaksin, kun olen ollut muualla.

“Älä uutta hevosta sit osta”, sanoi Ambrose Sebastian, ja se jäi hänen ainoaksi matkaohjeekseen, jos ei seurannutta röhönaurua lasketa. “Ainakaan kolmatta punasta tammaa.”

Minä uskon siihen että hyvä kiertää jos sen laittaa kiertämään.
Myös mainituilta äkäisiltä rautiailta tammoilta, jotka ovat kaukana kotoa, ja saavat vielä huomata laidunloman sijaan päässeensä heinätöihin.

Martha näytti hapanta naamaa heti kun sai kavionsa maan kamaralle, mutta niin se on joka maan mullassa, joten en ollut kovin huolissani. Eipä se ikinä totu hauskanpitoon, jos ei pääse kokeilemaan. Niin minä ainakin kovasti ajattelen.
Meillä on ollut jo pitkään tarkoituksena ruveta viljelemään omaan käyttöön kauraa ja heinää. Ne voisi istuttaa ylemmälle niitylle. Sille, joka ei ui keväisin, kesäisin, syksyisin ja talvisin samalla tavoin kuin alempi, laidunten takana odottava. Alaniitty saa pysyä kesannolla, sillä vain villikukat jaksavat sitä savipohjaa, eikä siellä suostu ruokailemaankaan mikään muu kuin naapurin vuohiviisikko.
Kyntö ja kylvö ja niitto on kuitenkin jäänyt tekemättä, kun aina on ollut jotain muuta, ja kesällä eniten B&B-vieraita. Abigailin mielestä töihin ei kannata ryhtyäkään, jos ei ole täysin varma siitä mitä tekee.

Martha on suffolkinhevosena meidän saviselle pellollemme paras työhevonen, ajo-opetettu ja teoriassa työajettu. Siksi halusin mukaani juuri sen. Ja olihan se hauskan näköinen samanlaisten rautiaiden suomenhevosten joukossa – vähän kuin niiden isompi, muhkeampi serkku.
Onneksi otin Marthan omat länget ja valjaat mukaan. Lainaaminen ei olisi onnistunut – Martha on isompien työhevosten korkeudesta ehkä puolet, ja suomenhevoset puolestaan olivat kaikki leveydeltään varmaan vain puolet Marthasta. Ihme että niistä löytyy silti vetovoimaa yhtä hyvin.

Olin tosi helpottunut, kotopuolessa tekemistäni vakuutteluista huolimatta, kun Martha ja minä saimme olla vastuussa heinänvedosta kurssin ensimmäisenä päivänä. Martha sai rauhassa luimia ja nuuhkia ja mulkoilla uusia paikkoja ja uusia tuttavia sen ensimmäisen aurinkoisen hellepäivän. Se sai kuulla uusia sanoja ja tuntea uusia tuulia, mutta lopulta kärpästen pörinä oli ihan samanlaista kuin kotonakin. Katselimme sen kanssa odotellessa kumpikin uteliaina niittotöitä. Kyllä Martha aina salaa tykkää työnteosta, vaikka ryhtyykin hommiin hapan ilme naamallaan. Ei sillä hötö tai hoppu tullut, ja se veti heiniä hyvät määrät.

Niittokone oli uusi kokemus. Tiedän, että kylillä on kunnostusta odottamassa useampikin, ja kurssin päätteeksi Marthan perään uskaltaa kyllä sellaisen varmasti kiinnittää. Se pyöritteli korviaan ja otti kivoja steppiaskelia, kun kone ensi kertaa rupesi niittämään takana. Ei tämä täti sieltä onneksi ihan niin kevyesti lentänyt, eikä Martha pitkälle tykkää juosta.
Muutaman kokeilukierroksen jälkeen homma alkoi sujua, ja sunnuntain päätteeksi Martha näytti jo ihan oikeasti kunnon työhevoselta – ei pelkältä pulskalta pihakoristeelta. Kyllä siitäkin näköjään saa joskus olla ylpeä. On se kaikenlaista säksätystä ja hölötystä ja hurinaa saanut kuulla onneksi ennenkin.

“Siis, sehän hörisee”, Abby-tyttäreni kommentoi, kun Marthaa autettiin trailerista takaisin kotipihaan. Tamma otti siitä pontta ja jopa ihan hirnui, vielä korvat hörössä. Oli ihan että hei, meikätyttö kävikin kesäleirillä helteisessä kuusikossa, kun te olette istuneet täällä avoimella nummella sateessa.

Tyynen palaute:

Kielikuvat ja kielioppi. Mielikuvitus ja pieni vinoilu. Siinä on reseptiikka hyvään kerrontaan jos multa kysytään – ja tämähän tarina piti kaikki nämä sisällään! Ihanan mielikuvituksellinen tarina, joka oli kaikinpuolin viihdyttävä kaikessa värikkyydessään. Ja se suomenhevosten serkku, ihana Martha-tamma on varsin kelpo työhevoseksi joten omavaraisuus kunniaan myös siellä kotopuolessa ja mitä tamman hapannaamaisuuteen tulee; eihän se ole nainen eikä mikään, jos ei vähän osoita mieltään. Tarinan olisi kruunannut ostettu hevonen – se kolmas punainen tamma, niin kylvötkin luonnistuisi nopeampaan tahtiin. Vinkvink.

Sjöholman maastoestevalmennus, osa 2

Valmennuksen järjestäjän osuus (63 s.) – Disa, Sjöholma.
Valmennettavana Vincent ja Abigail, valmentajana Diane Whitby
Sjöholman syysmarkkinat 1.9.2018

Dianen kommentit: Abigail pysyi hyvin rauhallisena, vaikka hänen vankka ruunansa Vincent näytti alkuun aivan peuralta ajovaloissa. Kun hevonen sai tehtävien kulusta kiinni, se rentoutui jo hieman. Ratsukolla oli tehtävässään leikkimökki, josta siirryttiin laukkapätkän jälkeen tukkiesteille. Leikkimökin lähestymisessä oli alkuun vähän juupas, eipäs -meininkiä, mutta siitä se lähti sujumaan. Siirtymävälillä Abigail sai ratsastaa Vincentin laukkaa, joten tukkiesteet olivat jo vähän helpommat, kun hevonen käytti takasiaan paremmin.

Pakkasaamu, osa 1

Päiväkirjamerkintä ja kuva (200 s.) – J.
Lando & Vincent, käsittelijöinä Abigail & Ambrose
Vierailulla Elda-tamma & Meera Kupperiskujan tallilta
11.1.2019

Joulun jälkeen into maatilamatkailuun hiljeni yleensä reilusti, ennen kuin kesäiset niityt jälleen houkuttelivat ihmisiä raittiiseen ilmaan ja luontoon. Sääli sinänsä, koska ennen joulua Brittonian maastot olivat yleensä niin märät ja mutaiset, ettei hevosten kanssa kehdannut lähteä kotipihaa pidemmälle. Kaikki ratsastus pysyi kentän virkaa toimittavan tarhan sisäpuolella, ja kaikki ajaminen isojen työhevosten kyntövahvuuden varassa, sillä kyntämistä se oli, kun muta ulottui polviin asti.

Tammipakkaset sen sijaan toivat parempaa jalansijaa, ja olipa notkoihin satanut jonkin verran luntakin. Hyvä siis, että Meera ja Elda saapuivat Brittoniaan kylään juuri sinä viikonloppuna.

Tallin pihasta lähdettiin Abigailin ja Landon johdolla aamupäivällä, kunhan sää kirkastui. Vincent on alkanut olla jo sen verran tottunut uusiin maisemiin, että se otettiin mukaan. Ambrose oli ensi alkuun vähän vastahakoinen, mutta suostui lopulta tallin ahdistuneimman hevosen kuskiksi, kun kävimme pienen keskustelun siitä, että se on kuitenkin ollut ratsastuskoulussa aiemmin, ja ettei se varmastikaan enää säiky joka puskaa, kun Abigail on läpiratsastanut sen jo niin monta kertaa tämänkin viikon aikana.

Joku pikkulintu viserteli puissa, ja orapihlajapensaiden oksilla kimalteli huurre ja yöllä satanut lumi. Reissu sujui kaikin puolin mukavissa merkeissä, ja sen jälkeen oli mukava päästä sisään lämpimälle lounaalle. Kiitos Meera ja Elda kun lähditte mukaan! Teki hyvää meidänkin hevosille välillä nähdä uusia naamoja.

Sjöholman maastoestevalmennus, osa 1

Päiväkirjamerkintä ja valmennuksen tuotososuus (131 + 185 s.) – J.
Matty-koira, Bethany, Abigail ja Ambrose
Valmennettavana Vincent ja Abigail, valmentajana Diane Whitby
Sjöholman syysmarkkinat 1.9.2018

“Maastoestevalmennus? Oletko varma että haluat Vincentin?” Bethany kysyi. “Eikö sinun nyt olisi kuitenkin parempi ottaa mukaan Lando tai se uusi Hemsburyn tamma.”
“Ei, minä tahdon Vincentin. Se kaipaa jotakin muuta ajateltavaa, ei sitä voi jättää hermoilemaan yksin tarhaan suoraan ponikoulun arjen jäljiltä”, Abigail sanoi ja pudisti päätään, kun kaatoi teemukiinsa reippaasti maitoa ja sokeria. Päärakennuksen ovi kävi.

“Joks oli sitä teetä siellä?” Ambrose Sebastian huusi. Matty köpötti ruokahuoneesta eteiseen miehen luo.
“On kyllä. Tervetuloa”, Bethany vastasi.
“Ja taas teil on tämä rakki tääl sisällä. No, mitä Matty, hurtta? Menes ny.” Se todella piti tallimestarista, vaikka Ambrose usein sanoikin, että olisi mielellään toivonut sen pysyvän pihakoirana.
“Abigail lähtee Vincentin kanssa maastoestevalmennukseen”, Bethany sanoi ja hörppäsi omaa teetään. Ambrosen röhönauru kuului eteisestä selkeänä.
“Otaksä Dickin kans? Tulee hyvä reissu.”
“Kiitos, äiti”, Abigail puuskahti.

Vincent on vähän arka hevonen, jolla on tapana olla maastossa epävarma ja kireä kuolaimen yläpuolella. Se on enemmän seurausta siitä, että se on ennen asunut liian stressaavissa kodeissa, kuin siitä, ettei ruunasta olisi maastohevoseksi.
Vahvuutena on Abigailin rauhallinen tyyli käsitellä hevosia. Hän ratsastaa pehmeällä ja tasaisella kädellä ja istunnalla. Myös Vincent osaa asiansa. Sillä on hyvä hyppytyyli ja ehjät jalat, ja se yleensä rauhoittuu säpsyilystään, kunhan ongelmanratkaisua jatketaan. Onnistumisen kokemukset ovat siis ehkä se, mitä meiltä puuttuu.

Eihän se ikinä Vincentin kanssa alkuun hirveän hyvältä tunnu. Ruuna on pikkuisen liian iso ollakseen ihan niin säpsy kuin on, mutta pikkuisen liian kiltti, jotta sen kanssa osais ikinä kunnolla huolestua. Valmennuksen alussa se kulki kireänä ja pöhisi ja pyöritteli korviaan, joten alkuverryttely oli meille tärkeää. Kyllä se siitä pienellä jumpalla ja hyssyttelyllä ja taputtelulla onneksi rauhoittui treenikuntoon.

Ketään ei sattunut, kummallekin tuli hiki, ja jos ratsastaja välillä irvisti kauhusta, niin kyllä Vincentin kanssa sai kerrankin myös hymyillä. Se uskalsi kerrankin oikoa jalkojaan, niin ettei laukannut ihan paikallaan, ja se helpotti hyppäämistä. Valmentajan kanssa treenaaminen helpotti paljon, ei sitä kotimaastoissa tule treenattua ihan yhtä järkevästi, vaikka kuinka yrittäisi.

Loving Vincent

Päiväkirjamerkintä (356 s.) – J.
Lando & Vincent, käsittelijöinä Ambrose ja Abigail, 10.8.2018

Sade oli loppunut siltä illalta, ja vaikka pellot ja lammaslaitumet litisivät yhä, vaikutti mäen yli kivikkoisen kukkulan laidalle kulkeva ratsastusreitti pienen partioretken perusteella jo kuivuneen. Tallissa oli hiljaista, kun tammat olivat vielä tarhassa, ja Dick nukkui omassa karsinassaan. Oria näki harvoin niin rauhallisena.

Lando pöhisi hiljaa ja kaiveli Ambrose Sebastianin taskuja, kun hän kiristi sen satulavyötä. Abigail oli jo pistämässä kypärää päähänsä Vincentin karsinassa. Iso ruuna oli perinpohjaisen surkean näköinen, kun se seisoi takapuoli kiinni karsinansa seinässä ja tuijotti Abigailia pää alhaalla roikkuen.
“Oliks se oikeasti terve, kun ostitte sen?” Ambrose kysyi sulkiessaan verkkaritakkinsa ja pyyhkiessään roskat omasta kypärästään. Abigail huokaisi hiljaa ja katsoi hevosta hetken.
“Joo. Luulisin, että se on vain uupunut muutosta. Ja Dick kiusaa sitä”, hän sanoi.
“Eikä kiusaa. Nynny on jos antaa ton itteänsä härnätä.”
“No ehkä se vähän on.

Ambrose Sebastian ja Lando astelivat ulos edellä, ja kun Abigail sai Vincentin tuotua ruunikon rinnalle, kumpikin nousi satulaan.
“Onhan sulla puhelin?” Ambrose kysyi ja taputteli omia taskujaan.
“Joo, eikö sinulla?” Abigail kysyi ja sääti jalustimiaan. Vincentistä näki, että se pyöritteli korviaan hieman hermostuneena, mutta ilmeisesti se oli edellisessä kodissaan oppinut, että silloin kun ohjat ovat löysänä ja kaartopaikka kohdillaan, niin kaviot pysyvät paikallaan. Se oli kieltämättä hevosessa hyvä ominaisuus, vaikka Vincent oli muuten melkein turhan ujo.
“Siitä loppuu akku”, Ambrose sanoi. Abigail sulki silmänsä ja puuskahti.
“Hankkisit uuden.”
“Vippaa parisataa puntaa ni hankin saman tien.”
“Hehheh. Menkää te edeltä.”

Lando oli pirteän oloinen, mutta kulki nätisti pyöreät kaviot toistensa perään kostealla pihamaalla lätisten. Se ei onneksi ollut moksiskaan siitä, että Ambrosen ratsastustyyli oli jotain ihan muuta kuin Abigailin, vaikka tämä sitä useammin ratsasti. Vincent seurasi varovasti perässä ja sen käynti oli hieman hätäisempää. Kun pieni ylämäki oli ylitetty peräkanaa, ja polku leveni, Abigail ohjasi raudikon Landon ja Ambrosen rinnalle.
“Ei täällä ehkä kamalan kovaa viitsi tänään mennä, vai mitä luulet?”
“Ei ainakaan tuon kaakin kans. Näyttää justiin siltä, ettei pysähdy enää, jos nyt lähtis”, Ambrose Sebastian tokaisi, ja vilkaisi Vincentiä. Ruuna oli virkistynyt selvästi aiemmasta, muttei välttämättä ollut sen iloisempi kuin tallissakaan. Lähinnä se kyttäsi kosteita puskia ja syvänvihreitä niittyjä, ikään kuin niissä olisi ollut jotakin vaarallista. Abigail rapsutti sen harjanjuurta rohkaisevasti.
“Älä ole noin masentava. Kyllä se rentoutuu, kunhan kotiutuu ensin”, hän sanoi.
“Ehkä”, Ambrose sanoi, ja veti Landon päätä pois mainituista pensaista, kun se löysi mahdottoman herkullisen oksan hampaidensa väliin.

Koko ryteikkö kahahti ja huojui, kun hevonen kiskaisi suupalansa irti. Seurasi erikoinen nelijalkainen riverdance-rytmi, kun Vincent luuli, että sen kimppuun hyökätään. Ambrose pysäytti Landon, ja Abigail koetti hengitellä ja hyssytellä punapääruunaa, jotta sekin rauhoittuisi uudelleen.

“Varoitatko ensi kerralla?” Abigail sanoi ja mulkaisi Ambrosea.
“Olisko minun kuulunut tietää, ettei tuo kestä muita hevosia?” Ambrose kysyi takaisin. Kun Vincentille selvisi, ettei pensas aikonut mitään pahaa, se suostui lopulta jatkamaan matkaa.

“Ehkä tuolla, kunhan on nämä pusikot päästy ohi”, Ambrose ehdotti ja nyökkäsi kohti paikkaa, jossa polku katosi mutkan taakse ylämäkeen, “tuolla ylhäällä vois ottaa vähän ravia. Sehän on semmonen hiljainen suora.”
“Sopii”, Abigail sanoi. Kumpikin hevosista höristi vähän korviaan – ne ymmärsivät kumpikin osaltaan, mitä “ravi” tarkoitti – ja ehkä Vincent näytti vähän tyytyväisemmältä kuin ennen säikähdystään. Nyt se oli sentään saanut huomata, etteivät uuden kodin kauhut ehkä olleet sen pahempia kuin vanhankaan.

B&B ja kärryttelyä sateessa

Vierailijan päiväkirjamerkintä (222 s.) – Maura
Rhiannon, käsittelijänä Ambrose, 10.8.2018

Mitä olisikaan loma ilman hevosia? En tuntenut sellaista käsitystä ollenkaan, joten Britteinsaarilla vieraillessani vietin yhden yön B&B – huoneessa Brittonia Yardilla, viehättävän pikkutallin yhteydessä. Jotenkin sattumien seurauksena löysin itseni seuraavana aamuna tallista, tekemässä tuttavuutta shirenhevostamma Rhiannoniin. Isokokoinen tamma näytti nauttivan huomiosta täysin rinnoin,
ja tuntui loukkaantuvan, jos hetkeksikään lopetin. “Ajattelin lähteä ajamaan, hyppäätkö kyytiin?”, miesääni jossain takanani lausahti. Hätkähdin hieman, sillä en ollut kuullut kenenkään saapuvan talliin. “Mikä ettei, mulla onkin tässä hetki vielä aikaa ennenkuin täytyy jatkaa matkaa.”

Mies esitteli itsensä Ambroseksi, ja alkoi varustamaan tammaa. Katselin vieressä pää pyörällä – en varmaan ikinä oppisi itse laittamaan hevoselle kaikkia varusteita, jota kärryjen kanssa tarvittaisiin. Hyppäsin kärryihin Ambrosen kanssa ja mies ohjasi tamman kohti metsätietä. Ilma oli kostea ja hieman harmaa, uhkaavasti enteili sadetta. “Toivottavasti ei kastuta”, mutisin Ambroselle. Mies kohautti
hartioitaan – ilmeisesti paikallisen mielestä päivä ei ollut päivä ilman sadetta. “Haluatko itse kokeilla?”, Ambrose kysyi. Pudistin päätäni, kerrankin halusin vain nauttia sen enempää ajattelematta kyydissä olemisesta. Rhiannon tutki innoissaan ympäristöä kärryjen edessä edeten samalla reipasta tahtia. Ehkä pitäisi hankkia itsellekin yksi valjakkohevonen. Ja oma hovikuski.

Palasin mietteistäni takaisin tähän maailmaan, kun tunsin muutaman vesipisaran. Kirosin hiljaa, ilmeisesti suomeksi kiroaminen oli Ambrosesta huvittavaa, kun miehen huulille levisi leveä hymy. Ambrose patisti Rhiannonia hieman reippaampaan tahtiin. Onneksi sade oli enemmän ripottelua kuin kunnon kaatoa, tallille saavuttuamme olin vain hieman märkä. Ainakin alusvaatteeni olivat siis kuivat…