Päiväkirjamerkintä (794 s.) – J.
Dick, käsittelijöinä Ambrose & Abigail, 2.4.2018
Kevätsateet ja pikkulinnut ja nummilta kohoava sumu olivat jo pitkään olleet Brittonia Yardin tunnusmerkki. Myös majoitusliikkeen nettisivuilla oli kuvia sumuisesta alaniitystä ja pisaroista orapihlajan oksilla, sillä täysin kirkkaita kuvauspäiviä löytyi harvoin. Ei sää ketään haitannut, kunhan siihen tottui, ja oppi käyttämään kuoritakkia villapaidan tai hupparin päällä kastumisen ehkäisemiseksi.
Hankalinta mutaisessa maassa oli se, että pihassa asusti lähes yksinomaan työhevosia, ja että työhevosilla tuppasi olemaan todella pitkät ja paksut vuohiskarvat. Ainakin niillä muutamalla, jotka Brittoniaan olivat päätyneet. Kivisillä ylämailla ja tiheissä metsissä tupsujalat olivat ehkä ihan hyvä asia, mutta näin märässä ja savisessa maassa Martha oli suffolkinhevosena ainoa, jolla oli kotikenttäetu. Moni ei kestänyt edes katsoa Landon takajalan valkoista vuohista kun ori päästettiin tarhaan, Rhiannonin korkeista ja karvaisista sukista puhumattakaan.
Mutta pahin kaikista hevosista oli Dick. Sillä oli tuplasti jouhia ja vuohiskarvoja kavereihinsa verrattuna, ja sen karva oli melkein kokonaan valkoista. Kevätsäiden saavuttua alkoikin näyttää hyvinkin järkevältä, että Ambrose Sebastian aina solmi hevosensa hännän ylös paremmin kuin letitti harjaa.
“Etkö sinä pessyt sitä ollenkaan? Se näyttää vähän täplikkäältä”, Abigail tokaisi nojaillessaan kuivimman, kentän virkaa toimittavan aitauksen tolppaan. Ambrose tarkisti Dickin suitsia ja mahavyötä, ja mulkaisi tyttöä olkansa yli.
“Just joo.”
“Ei, mutta oikeasti. Ajaisit sen harjan ja vuohiset lyhyeksi. Säästyisimme kaikki turhalta työltä”, Abigail ehdotti ties kuinka monetta kertaa, ja sai suureksi ilokseen taas nähdä kuinka Ambrose puri hampaitaan yhteen ja yritti olla pyörittelemättä silmiään. Show-hevosista oli puhuttu ennenkin.
“Ne ei oo kyllä kunnon cobia nähneetkään”, hän vastasi ja tönäisi tiikerinkirjavaa oria, kun se tunki turpansa hieman turhan omavaltaisesti hänen taskuunsa. “Ihan älyttömän hölmöä hommaa. Veisi vuuen ennen kuin kasvais taas minkään pituseks.”
“Omapa on ongelmasi.”
Dick oli periaatteessa ratsukoulutettu. Käytännössä tilanne oli vähän toinen, mutta se oli enemmän aiemman omistajan osaamattomuudesta ja laiskuudesta kuin orin itsensä typeryydestä kiinni. Kyllä Ambrose aina välillä kävi sen selässä ja hölkötteli hetken pitkin “kenttää” tai lähipolkuja. Miehen ratsastustyyli ei sekään tosin olisi minkään koulun merkkisuorituksia läpäissyt. Ehkä ajan kanssa.
Dickillä oli periaatteessa ollut kärrytkin jo perässään. Käytännössä lupausta ei kuitenkaan ollut vielä kokeiltu. Ajurina ja ravikuskina Ambrose osasi istua, mutta ei hänkään ihan kuutamolla olevaa hevosta välttämättä olisi saanut toimimaan. Abigail oli mukana lähinnä sitä varten, että jonkun pitäisi soittaa ysiysiysiin, tai ottaa ori kiinni, kun se ennen pitkää olisi lähtenyt käsistä tuulen, tihkusateen tai liian iloisen punarinnan takia.
“Ota alkuun ihan käyntiä sen kanssa, katso ettei se kyttää aisoja liikaa”, Abigail ehdotti, kun Ambrose kehotti hevostaan ottamaan pari askelta sen vieressä seisten.
“Älä sinä mua neuvo. Kyllä mä olen ennenkin varsaa ajolle opettanu”, mies jupisi takaisin.
“Joo, mutta tuo ei ole kyllä varsa enää. Äläkä väitä vastaan, kun olen nähnyt sinut nenä mudassa jo kahdesti kuluneella viikolla”, Abigail sanoi. Hän pudisti päätään ja tunki kätensä takkinsa taskuihin, turvaan kostealta tuulelta. “Haluatko, että haen ne silmälapulliset suitset valmiiksi?”
“Ei tarvi. Kokeillaan ensiks näin.”
Mutainen maa oli ehdottomasti liian märkää tavallisille koppakärryille ja niiden ohuille pyörille. Dick oli kuitenkin sen verran pieni ja pippurinen tapaus, että millään tukevammalla ei kannattanut aloittaa. Ylimääräinen litinä ja lotina saivat orin pyörittelemään korviaan, mutta ihme ja kumma: se tosiaan suostui kävelemään tasaista tahtia eteenpäin.
“Kato nyt.”
“Vau. Se kävelee suoraan, kuten hevosen kuuluukin”, Abigail puhahti.
“Jos sulla ei ole mitää hyvää sanottavaa niin annaha kuule olla. En olis uskonu, että se näin komiasti kulkee”, Ambrose huikkasi takaisin, ja virnuili itsekseen. “Ja ilman silmälappuja. Kyllä se vielä hevoseks tulee.”
“Istu nyt hyvä mies hevosesi kyytiin, niin jonain päivänä sinua vielä uskotaankin”, Abigail sanoi.
Yllytyshulluus oli hevoshommissa kai toisinaan hyväkin piirre, sillä Ambrose totteli kehotusta, ja pysäytti Dickin noustakseen kärryille. Abigail pidätti hengitystään ja kaivoi puhelinta valmiiksi taskustaan, kun Ambrose laski ohjien perät kärryyn ja hyssytteli hevostaan. Kun hän kehotti orin uudestaan liikkeelle, se teki sen mukisematta, ja jopa pärskähti vähän. Abigail huokaisi helpotuksesta.
Dick sen kuin ravisteli kirjavaa harjaansa ikään kuin sanoakseen, ettei edes nähnyt tarvetta aiemmalle hissuttelulle, jos tarkoitus kerran oli olla vaunuhevonen. Se jopa kääntyi pyynnöstä ja hörisi, ja pysähtyi, kun Ambrose sitä pyysi.
“Mitä mieltä sä olet, huomenna ravi?” Ambrose kysyi, kun Dick oli näyttänyt osaavansa liikkua melko nätisti siihen suuntaan, mihin pitikin. Ei hänen tarvinnut montaa kertaa orille ärähtää. Abigail nappasi Dickistä kuvan, kun he pysähtyivät kohdalle, ja luikahti aidan lomasta sisään antaakseen sille porkkananpätkän.
“Huomenna ravi. Kai se kuulostaa ihan mahdolliselta”, hän sanoi ja nyökkäsi, mutta viittasi sitten talolle päin. “Jos sää pysyy hyvänä. Äiti ei kyllä anna sinun tehdä Dickin kanssa mitään, jos tuuli nousee. Varsinkaan, kun huomenna saapuu kaksi vierasta Lontoosta.”
“Ai että mun pitää ihan Lontoon herrojen takia olla nätisti. No selvä”, Ambrose tuhahti ja pudisti päätään, mutta hymyili joka tapauksessa, kun jalkautui kärryiltä ja taputti cobinsa paksua kaulaa.
“Eivät hekään kevätmyrskyille mitään voi”, Abigail huomautti. Ambrose kohautti olkiaan.
Dick puuskahti syvään ja louskutti kuolaimiaan, selvästi tyytymättömänä siihen, että hyvin tehty työ palkittiin lisäherkkujen sijaan juorutuokiolla. Ja taputuksilla ja rapsutuksilla. Niistä se piti, joten ehkä seisoskelua kesti vielä jonkin aikaa.