Päiväkirjamerkintä ja valmennuksen tuotososuus (131 + 185 s.) – J.
Matty-koira, Bethany, Abigail ja Ambrose
Valmennettavana Vincent ja Abigail, valmentajana Diane Whitby
Sjöholman syysmarkkinat 1.9.2018
“Maastoestevalmennus? Oletko varma että haluat Vincentin?” Bethany kysyi. “Eikö sinun nyt olisi kuitenkin parempi ottaa mukaan Lando tai se uusi Hemsburyn tamma.”
“Ei, minä tahdon Vincentin. Se kaipaa jotakin muuta ajateltavaa, ei sitä voi jättää hermoilemaan yksin tarhaan suoraan ponikoulun arjen jäljiltä”, Abigail sanoi ja pudisti päätään, kun kaatoi teemukiinsa reippaasti maitoa ja sokeria. Päärakennuksen ovi kävi.
“Joks oli sitä teetä siellä?” Ambrose Sebastian huusi. Matty köpötti ruokahuoneesta eteiseen miehen luo.
“On kyllä. Tervetuloa”, Bethany vastasi.
“Ja taas teil on tämä rakki tääl sisällä. No, mitä Matty, hurtta? Menes ny.” Se todella piti tallimestarista, vaikka Ambrose usein sanoikin, että olisi mielellään toivonut sen pysyvän pihakoirana.
“Abigail lähtee Vincentin kanssa maastoestevalmennukseen”, Bethany sanoi ja hörppäsi omaa teetään. Ambrosen röhönauru kuului eteisestä selkeänä.
“Otaksä Dickin kans? Tulee hyvä reissu.”
“Kiitos, äiti”, Abigail puuskahti.
Vincent on vähän arka hevonen, jolla on tapana olla maastossa epävarma ja kireä kuolaimen yläpuolella. Se on enemmän seurausta siitä, että se on ennen asunut liian stressaavissa kodeissa, kuin siitä, ettei ruunasta olisi maastohevoseksi.
Vahvuutena on Abigailin rauhallinen tyyli käsitellä hevosia. Hän ratsastaa pehmeällä ja tasaisella kädellä ja istunnalla. Myös Vincent osaa asiansa. Sillä on hyvä hyppytyyli ja ehjät jalat, ja se yleensä rauhoittuu säpsyilystään, kunhan ongelmanratkaisua jatketaan. Onnistumisen kokemukset ovat siis ehkä se, mitä meiltä puuttuu.
Eihän se ikinä Vincentin kanssa alkuun hirveän hyvältä tunnu. Ruuna on pikkuisen liian iso ollakseen ihan niin säpsy kuin on, mutta pikkuisen liian kiltti, jotta sen kanssa osais ikinä kunnolla huolestua. Valmennuksen alussa se kulki kireänä ja pöhisi ja pyöritteli korviaan, joten alkuverryttely oli meille tärkeää. Kyllä se siitä pienellä jumpalla ja hyssyttelyllä ja taputtelulla onneksi rauhoittui treenikuntoon.
Ketään ei sattunut, kummallekin tuli hiki, ja jos ratsastaja välillä irvisti kauhusta, niin kyllä Vincentin kanssa sai kerrankin myös hymyillä. Se uskalsi kerrankin oikoa jalkojaan, niin ettei laukannut ihan paikallaan, ja se helpotti hyppäämistä. Valmentajan kanssa treenaaminen helpotti paljon, ei sitä kotimaastoissa tule treenattua ihan yhtä järkevästi, vaikka kuinka yrittäisi.