Hay Fever

Työhevoskurssin tuotossuoritus ja palaute (660 + 78 s.) – J.
Kurssihevosena Martha, käsittelijänä Bethany, kommentoinut Tyyne
Kurssin järjesti Norrgårdin kotitila
20.-21.7.2019

Ryhmä 2: Lauantaina veto, sunnuntaina niitto.

“Eivät ne puhu englantia siellä”, Mark oli sanonut, kun kerroin lähdöstäni. “Meillä oli firman työmatka kerran, eivät ne oikeasti osaa, ja se oli vielä kaupunki. Sinä olet menossa jonnekin ihan maalle.”
Mikäs siinä, sai avartaa omaakin maailmankuvaansa välillä.

“Äiti, älä ota Marthaa. Äiti jooko. Ota Rhiannon. Se on reissannut ennenkin, se osaa käyttäytyä”, sanoi tyttörakas kun kerroin kesän matkasuunnitelmistani. “Äiti pliis, älä ota Marthaa.” Mutta minä olin meidät jo heinäkurssille ilmoittanut. Nuorten oli määrä lähteä näyttämään Landoa muutamissa kesän hunterkisoissa, joten kyllä minäkin halusin jotain hauskaa tehdä.

“Niin sinäkö jätät sen teidän chavin tilalle puikkoihin sit?” kysyi pubin Laurel Dexter yhtä epäluuloisena ja ahdistuneena kuin aina jotakin pohdiskellessaan. Vastasin tietysti myöntävästi, mutta muistutin myös olevani poissa vain yhden viikonlopun – no, ehkä pari päivää lisää. Lupasin ottaa Ambrose Sebastianille tuliaiseksi kuvia suomalaisista ravihevosista, jos osuisin sellaisia näkemään.
“Ei kyllä kannata, en minä luottais sellaista. Älä Betty sitä jätä sinne yksin sen teidän tytön kanssa”, Laurel sanoi ja pyöritti päätään. “Sinä oot rouva hyvä kyllä aina ollut ihan liian hyväuskoinen!”
Ehkä niin. Mutta kyllähän minä nyt halusinkin hyvää uskoa omista naapureistani ja työntekijöistäni – olen aina ollut visusti sitä mieltä, että sillä asenteella sai myös enemmän hyvää vastineeksi. Ja olivat Ambrose ja Abby ennenkin pitäneet vahtia kaksin, kun olen ollut muualla.

“Älä uutta hevosta sit osta”, sanoi Ambrose Sebastian, ja se jäi hänen ainoaksi matkaohjeekseen, jos ei seurannutta röhönaurua lasketa. “Ainakaan kolmatta punasta tammaa.”

Minä uskon siihen että hyvä kiertää jos sen laittaa kiertämään.
Myös mainituilta äkäisiltä rautiailta tammoilta, jotka ovat kaukana kotoa, ja saavat vielä huomata laidunloman sijaan päässeensä heinätöihin.

Martha näytti hapanta naamaa heti kun sai kavionsa maan kamaralle, mutta niin se on joka maan mullassa, joten en ollut kovin huolissani. Eipä se ikinä totu hauskanpitoon, jos ei pääse kokeilemaan. Niin minä ainakin kovasti ajattelen.
Meillä on ollut jo pitkään tarkoituksena ruveta viljelemään omaan käyttöön kauraa ja heinää. Ne voisi istuttaa ylemmälle niitylle. Sille, joka ei ui keväisin, kesäisin, syksyisin ja talvisin samalla tavoin kuin alempi, laidunten takana odottava. Alaniitty saa pysyä kesannolla, sillä vain villikukat jaksavat sitä savipohjaa, eikä siellä suostu ruokailemaankaan mikään muu kuin naapurin vuohiviisikko.
Kyntö ja kylvö ja niitto on kuitenkin jäänyt tekemättä, kun aina on ollut jotain muuta, ja kesällä eniten B&B-vieraita. Abigailin mielestä töihin ei kannata ryhtyäkään, jos ei ole täysin varma siitä mitä tekee.

Martha on suffolkinhevosena meidän saviselle pellollemme paras työhevonen, ajo-opetettu ja teoriassa työajettu. Siksi halusin mukaani juuri sen. Ja olihan se hauskan näköinen samanlaisten rautiaiden suomenhevosten joukossa – vähän kuin niiden isompi, muhkeampi serkku.
Onneksi otin Marthan omat länget ja valjaat mukaan. Lainaaminen ei olisi onnistunut – Martha on isompien työhevosten korkeudesta ehkä puolet, ja suomenhevoset puolestaan olivat kaikki leveydeltään varmaan vain puolet Marthasta. Ihme että niistä löytyy silti vetovoimaa yhtä hyvin.

Olin tosi helpottunut, kotopuolessa tekemistäni vakuutteluista huolimatta, kun Martha ja minä saimme olla vastuussa heinänvedosta kurssin ensimmäisenä päivänä. Martha sai rauhassa luimia ja nuuhkia ja mulkoilla uusia paikkoja ja uusia tuttavia sen ensimmäisen aurinkoisen hellepäivän. Se sai kuulla uusia sanoja ja tuntea uusia tuulia, mutta lopulta kärpästen pörinä oli ihan samanlaista kuin kotonakin. Katselimme sen kanssa odotellessa kumpikin uteliaina niittotöitä. Kyllä Martha aina salaa tykkää työnteosta, vaikka ryhtyykin hommiin hapan ilme naamallaan. Ei sillä hötö tai hoppu tullut, ja se veti heiniä hyvät määrät.

Niittokone oli uusi kokemus. Tiedän, että kylillä on kunnostusta odottamassa useampikin, ja kurssin päätteeksi Marthan perään uskaltaa kyllä sellaisen varmasti kiinnittää. Se pyöritteli korviaan ja otti kivoja steppiaskelia, kun kone ensi kertaa rupesi niittämään takana. Ei tämä täti sieltä onneksi ihan niin kevyesti lentänyt, eikä Martha pitkälle tykkää juosta.
Muutaman kokeilukierroksen jälkeen homma alkoi sujua, ja sunnuntain päätteeksi Martha näytti jo ihan oikeasti kunnon työhevoselta – ei pelkältä pulskalta pihakoristeelta. Kyllä siitäkin näköjään saa joskus olla ylpeä. On se kaikenlaista säksätystä ja hölötystä ja hurinaa saanut kuulla onneksi ennenkin.

“Siis, sehän hörisee”, Abby-tyttäreni kommentoi, kun Marthaa autettiin trailerista takaisin kotipihaan. Tamma otti siitä pontta ja jopa ihan hirnui, vielä korvat hörössä. Oli ihan että hei, meikätyttö kävikin kesäleirillä helteisessä kuusikossa, kun te olette istuneet täällä avoimella nummella sateessa.


Tyynen palaute:

Kielikuvat ja kielioppi. Mielikuvitus ja pieni vinoilu. Siinä on reseptiikka hyvään kerrontaan jos multa kysytään – ja tämähän tarina piti kaikki nämä sisällään! Ihanan mielikuvituksellinen tarina, joka oli kaikinpuolin viihdyttävä kaikessa värikkyydessään. Ja se suomenhevosten serkku, ihana Martha-tamma on varsin kelpo työhevoseksi joten omavaraisuus kunniaan myös siellä kotopuolessa ja mitä tamman hapannaamaisuuteen tulee; eihän se ole nainen eikä mikään, jos ei vähän osoita mieltään. Tarinan olisi kruunannut ostettu hevonen – se kolmas punainen tamma, niin kylvötkin luonnistuisi nopeampaan tahtiin. Vinkvink.

Pyjamabileet

Päiväkirjamerkintä (523 s.) – J.
Tammat Martha & Rhiannon, 2.2.2018

Helmikuu alkoi kylmänä ja sateisena, ja Brittoniassa se tuntui korostuvan entisestään. Notkelman sumu tiivistyi jääksi räystäisiin ja pensasaitoihin, ja kumisaappaat narisivat routaisessa mudassa.
“Shire”, Ambrose Sebastian mutisi ja vilkaisi Abigailia, vaikkei se ihan kysymys ollutkaan. Tyttö nyökkäsi ja katsoi kelloa puhelimestaan.
“Ja sun isäs läksi auttamaan?”
“Joo, kyllä ne nyt toimeen tulevat keskenään. Eivät vaan asu yhdessä enää.”

Land Rover oli sen verran iso ja äänekäs auto, varsinkin heidän pihansa vanha lantikka, että sen tulon kuuli jo ennen kuin ajovalot näkyivät sumun seasta. Bethany ja Abigailin isä Roger astuivat ulos, kun auto oli saatu parkkiin tien sivuun, ja suitset tuupattiin Ambrosen käteen.
“Abigail, tulepa tänne auttamaan oven kanssa.”

Tamma oli komea punaruunikko sukkajalka, vaikka kauniit valkoiset vuohiskarvat olivatkin jo mutaiset ja likaantuivat entisestään, kun Ambrose peruutti sen trailerista ulos sotkuiselle tielle. Se louskutti leukojaan hieman huolestuneena, ja korvat pyörivät, kun se tuijotti sumuisia peltoja ja nummia. Se seisoi kuitenkin nätisti aloillaan ja töni miestä turvallaan uteliaana.
“Talliin suoraan vai hakaanko ensteks?” Ambrose kysyi taputellessaan tamman kaulaa kevyesti ja hyssytellessään sitä samalla. Hän joutui vähän kurkottelemaan yltääkseen rapsuttamaan hevosen harjanjuurta kunnolla, kun se kuikuili ympärilleen pää pystyssä, mutta ainakaan toistaiseksi mitään voimakeinoja ei vaadittu.
“Me otimme muut jo ulos”, Abigail sanoi äidilleen tämän miettiessä hetken parasta järjestelyä. “Se on kyllä nätti tyttö”, hän lisäsi ja nyökkäsi kohti ruunikkotammaa, joka vaikutti hieman jännittyneeltä, mutta yllättävän hyväntuuliselta outo tilanne huomioon ottaen.
“Viekää ihmeessä talliin niin se saa vähän haistella paikkoja. Tuodaan Martha sisään kaveriksi hetken päästä,” Bethany sanoi. “Uusi tyttö saa tehdä olonsa kotoisaksi sen aikaa kun laitamme teetä, ja laitetaan tytöille pyjamabileet vasta sen jälkeen.”

***

Rhiannon sai heiniä rouskuteltavaksi, oli möyhinyt olkensa kuntoon, ja tuijotteli uteliaana tallikäytävälle, kun Ambrose Sebastian siivosi Marthan karsinaa käytävän vastakkaisella puolella. Abigail oli jo ottanut riimun ja narun matkaansa ja lähtenyt hakemaan suffolk-tammaa sisään Rhiannonin kaveriksi. Kevyt villaviltti piti ryvetetyn tamman lämpimänä, ja se vaikutti asettuneen ihan mukavasti, vaikka matka olikin varmasti ollut sille pitkä ja raskas.
Isoja korviaan se höristi ja melkein tönäisi käytävää kulkeneen Ambrosen kumoon turvallaan, kun ovi kävi ja Marthan kaviot kolisivat vasten sementtilattiaa. Raudikkotamma pysähtyi niille sijoilleen kun äkkäsi uuden naapurinsa ja tuijotti Rhiannonia pitkään.

“Saaks sen konin tänne asti vai tulenksmä työntämään?” Ambrose Sebastian kysyi.
“Saatko sinä suusi kiinni vai tahdotko että tästä tulee vielä hankalampaa?” Abigail vastasi, ja vilkaisi Marthaa. Ainakin toistaiseksi tallin nyreimmän hevosen korvat olivat vielä hörössä, vaikka sillä olikin silmät ja sieraimet suurina. Rhiannon hörisi – sillä oli selvästi ollut ikävä seuraa.

Kuin ihmeen kaupalla Martha ei kiljunut eikä luiminut, kun Abigail talutti sen lähemmäs ja tammat saivat haistella toisiaan Rhiannonin oven yli. Se pärskähti ja hörähti – ja sitten se tönäisi vähän rumemmin, mutta Rhiannon väisti ja ravisti päätään, ja se oli kai sitten siinä.
“Avaatko sen oven”, Abigail pyysi. Ambrose avasi Marthan karsinan ja Abigail talutti tamman sisään. Yllättävää kyllä, se tutkaili mieluummin uutta tyttökaveriaan kuin hyökkäsi saman tien kohti heiniään.

“Eiköhän nuo vois ens viikolla jo laskee yhessä ulos”, Ambrose pohti ja katseli Rhiannonin vuohiskarvoja huolissaan. Pesemisestä huolimatta ne olivat yhä kuraisen väriset.
“Toivotaan. Niin, eikös ole ihan mukavaa saada uusi kaveri?” Abigail sanoi ja rapsutti Marthaa korvien takaa. Se mulkaisi häntä hiukan happamasti, mutta vaikutti sitten myöntyvän kysymykseen.