tammat Archives » Brittonia Yard

Orange Woodin harrastelijapoolo 18.1.20

Päiväkirjamerkintä ja kuva (371 s.) – J.
Darrie ja ratsastajana Ambrose, villin poolon joukkuevoitto
Lisäratsukkona Lando & Abigail
18.1.2020 Orange Woodissa (tulossivu)

Ottelu lähti käyntiin heti pelinumerolla 8 pelanneen Ambrose Greysonin napattua pallon itselleen ja lyötyä sitä onnistuneesti. Fricis Vagnas pelinumerolla 6 ei aivan pysynyt vauhdikkaan menon mukana ja joutui jonkin verran erimielisyyksiin ratsunsa kanssa, vaikka pelin edetessä osui palloonkin (varmaan vahingossa – siltä se ainakin näytti). Graham Glenn pelasi vahvasti koko ottelun ajan tehden useita maaleja. Tallin oma vahvistus, Billy, pelasi suhteellisen hyvin ja sai hänkin näppituntumaa palloon useammin kuin kerran.

Naisten joukkue oli yritteliäs, muttei tänään päässyt kunnolla vauhtiin. Amelie ja Sylvia olivat tasavertaisia ja heidän yhteistyönsä toimi hyvin, mutta valitettavasti Matruusa Roberts sotki tahattomasti usean lupaavan maali- ja peliyrityksen. Abigail Auley ei ollut tänään niin hyvässä vedossa, että olisi pärjännyt muiden rinnalla yhtä menevästi.

“Ja et varmana ole pelannut pooloa aiemmin.”
“Jos olenki, ni ei kai se sulle kuulu.”
Abigail kurtisti kulmiaan ja kohotti katseen puhelimestaan, jossa hevosfoorumien tapahtumailmoitus oli pistänyt silmään. Ambrose Sebastian harjasi Darrien vuohiskarvoja samalla keskittymisellä kuin aiemminkin, ja tamma rouskutteli yhtä välinpitämättömänä heiniä, jotka vielä olivat jääneet sen karsinaan aamupalan jäljiltä.
“Et ole pelannut pooloa, en usko.”
“Et uskonut että olen ajanut raveissakaan.”
“Ei kukaan aja raveissa.” Abigail kohautti olkiaan. “Mutta kai se on pakko uskoa.”
“Pohjosessapa ajaa”, Ambrose sanoi, ja kömpi epäammattimaisesti suoraan Darrien vatsan ali puhdistamaan tamman toisen etujalan. Utelias turpa kurkotti hetkeksi tutkimaan ryömijää, röhkäisi suoraan miehen niskaan, ja laskeutui sitten jälleen heinille. “Ja Ranskas. Vaikka en mä siellä ole ajanu.”
“Sehän tästä vielä olisikin puuttunut” Abigail sanoi. Ambrose Sebastian kääntyi katsomaan häntä olkansa yli.
“Siis josset sä ole ikinä pelannu pooloa, mitä väliä sillä sillon on, olenko mä?”
Abigail nyrpisti nenäänsä, joskaan ei tosissaan ihan niin happamasti kuin teeskenteli. “Jos sinulla ei ole kuvia, en aio myöntää sinulle poolotaitojakaan, jos minulla ei niitä ole. Rikkaat ihmiset pelaavat pooloa, ja me emme kumpikaan ole sellaisia.”
Ambrose nousi jaloilleen epäilevänä. “Mitähä varten sä poolosta kyselet?” hän kysyi, ja siirtyi haromaan takkuja rautiaan tamman hännästä.
“No kun olis tällänen harrastelijaottelu tulossa, ja ajattelin että se olisi poneille hyvää vaihtelua…” Abigail empi, ja sulki puhelimensa näytön. “Mutta ehkä se-”
“Kuule hei”, Ambrose Sebastian tokaisi cobitamman takapuolen yli, käsi voitonriemuisesti ojossa. “Sä kysyit jo, et enää peru. Haaste vastaanotettu! Abbie, mä vastaanotan tän.”
“Luulin, ettet osaa, kun kysyin!”
“Väärin luultu.”
“Haista home.” Abigail pisti kädet puuskaan. “Se on ilman satul-”
“Ha!”
“Haista home.”

Darrie kohotti päätään uteliaana puunaajansa vahingoniloisesta huudahduksesta, mutta totesi, että niin kauan kun kumpikin kaksijalkaisista oli hyvällä tuulella, oli sen itsekin turvallista jatkaa samaan malliin. Hyväntuuliselta miesotus ainakin vaikutti, kun ryhtyi käkättelemään itsekseen siitä, kuinka hyvin pysyi satulattakin ratsailla (ja Darrie oli samaa mieltä), naisotus vähän vähemmän. Heinät olivat kuitenkin sillä hetkellä tärkeämpiä, kuin kaksijalkaisten työkavereiden keskinäinen narina ilmoittautumispäivistä ja varahevosista.

Hyvä tuuli jatkui itse tapahtumapäivään asti, kun Darrie innosta pöhisten ja miesotus selässään oudon mailan kanssa heiluen pääsivät mukaan ottelun voittajajoukkueeseen. Tamma totesi pitävänsä poolosta, rapsutuksista ja valokuvista kovasti, eikä treffiseuraksi tullut Lando ollut reissulla lainkaan huono puoli sekään. Ratsastaja ei valokuvista vain valitettavasti ollut samaa mieltä.

Hay Fever

Työhevoskurssin tuotossuoritus ja palaute (660 + 78 s.) – J.
Kurssihevosena Martha, käsittelijänä Bethany, kommentoinut Tyyne
Kurssin järjesti Norrgårdin kotitila
20.-21.7.2019

Ryhmä 2: Lauantaina veto, sunnuntaina niitto.

“Eivät ne puhu englantia siellä”, Mark oli sanonut, kun kerroin lähdöstäni. “Meillä oli firman työmatka kerran, eivät ne oikeasti osaa, ja se oli vielä kaupunki. Sinä olet menossa jonnekin ihan maalle.”
Mikäs siinä, sai avartaa omaakin maailmankuvaansa välillä.

“Äiti, älä ota Marthaa. Äiti jooko. Ota Rhiannon. Se on reissannut ennenkin, se osaa käyttäytyä”, sanoi tyttörakas kun kerroin kesän matkasuunnitelmistani. “Äiti pliis, älä ota Marthaa.” Mutta minä olin meidät jo heinäkurssille ilmoittanut. Nuorten oli määrä lähteä näyttämään Landoa muutamissa kesän hunterkisoissa, joten kyllä minäkin halusin jotain hauskaa tehdä.

“Niin sinäkö jätät sen teidän chavin tilalle puikkoihin sit?” kysyi pubin Laurel Dexter yhtä epäluuloisena ja ahdistuneena kuin aina jotakin pohdiskellessaan. Vastasin tietysti myöntävästi, mutta muistutin myös olevani poissa vain yhden viikonlopun – no, ehkä pari päivää lisää. Lupasin ottaa Ambrose Sebastianille tuliaiseksi kuvia suomalaisista ravihevosista, jos osuisin sellaisia näkemään.
“Ei kyllä kannata, en minä luottais sellaista. Älä Betty sitä jätä sinne yksin sen teidän tytön kanssa”, Laurel sanoi ja pyöritti päätään. “Sinä oot rouva hyvä kyllä aina ollut ihan liian hyväuskoinen!”
Ehkä niin. Mutta kyllähän minä nyt halusinkin hyvää uskoa omista naapureistani ja työntekijöistäni – olen aina ollut visusti sitä mieltä, että sillä asenteella sai myös enemmän hyvää vastineeksi. Ja olivat Ambrose ja Abby ennenkin pitäneet vahtia kaksin, kun olen ollut muualla.

“Älä uutta hevosta sit osta”, sanoi Ambrose Sebastian, ja se jäi hänen ainoaksi matkaohjeekseen, jos ei seurannutta röhönaurua lasketa. “Ainakaan kolmatta punasta tammaa.”

Minä uskon siihen että hyvä kiertää jos sen laittaa kiertämään.
Myös mainituilta äkäisiltä rautiailta tammoilta, jotka ovat kaukana kotoa, ja saavat vielä huomata laidunloman sijaan päässeensä heinätöihin.

Martha näytti hapanta naamaa heti kun sai kavionsa maan kamaralle, mutta niin se on joka maan mullassa, joten en ollut kovin huolissani. Eipä se ikinä totu hauskanpitoon, jos ei pääse kokeilemaan. Niin minä ainakin kovasti ajattelen.
Meillä on ollut jo pitkään tarkoituksena ruveta viljelemään omaan käyttöön kauraa ja heinää. Ne voisi istuttaa ylemmälle niitylle. Sille, joka ei ui keväisin, kesäisin, syksyisin ja talvisin samalla tavoin kuin alempi, laidunten takana odottava. Alaniitty saa pysyä kesannolla, sillä vain villikukat jaksavat sitä savipohjaa, eikä siellä suostu ruokailemaankaan mikään muu kuin naapurin vuohiviisikko.
Kyntö ja kylvö ja niitto on kuitenkin jäänyt tekemättä, kun aina on ollut jotain muuta, ja kesällä eniten B&B-vieraita. Abigailin mielestä töihin ei kannata ryhtyäkään, jos ei ole täysin varma siitä mitä tekee.

Martha on suffolkinhevosena meidän saviselle pellollemme paras työhevonen, ajo-opetettu ja teoriassa työajettu. Siksi halusin mukaani juuri sen. Ja olihan se hauskan näköinen samanlaisten rautiaiden suomenhevosten joukossa – vähän kuin niiden isompi, muhkeampi serkku.
Onneksi otin Marthan omat länget ja valjaat mukaan. Lainaaminen ei olisi onnistunut – Martha on isompien työhevosten korkeudesta ehkä puolet, ja suomenhevoset puolestaan olivat kaikki leveydeltään varmaan vain puolet Marthasta. Ihme että niistä löytyy silti vetovoimaa yhtä hyvin.

Olin tosi helpottunut, kotopuolessa tekemistäni vakuutteluista huolimatta, kun Martha ja minä saimme olla vastuussa heinänvedosta kurssin ensimmäisenä päivänä. Martha sai rauhassa luimia ja nuuhkia ja mulkoilla uusia paikkoja ja uusia tuttavia sen ensimmäisen aurinkoisen hellepäivän. Se sai kuulla uusia sanoja ja tuntea uusia tuulia, mutta lopulta kärpästen pörinä oli ihan samanlaista kuin kotonakin. Katselimme sen kanssa odotellessa kumpikin uteliaina niittotöitä. Kyllä Martha aina salaa tykkää työnteosta, vaikka ryhtyykin hommiin hapan ilme naamallaan. Ei sillä hötö tai hoppu tullut, ja se veti heiniä hyvät määrät.

Niittokone oli uusi kokemus. Tiedän, että kylillä on kunnostusta odottamassa useampikin, ja kurssin päätteeksi Marthan perään uskaltaa kyllä sellaisen varmasti kiinnittää. Se pyöritteli korviaan ja otti kivoja steppiaskelia, kun kone ensi kertaa rupesi niittämään takana. Ei tämä täti sieltä onneksi ihan niin kevyesti lentänyt, eikä Martha pitkälle tykkää juosta.
Muutaman kokeilukierroksen jälkeen homma alkoi sujua, ja sunnuntain päätteeksi Martha näytti jo ihan oikeasti kunnon työhevoselta – ei pelkältä pulskalta pihakoristeelta. Kyllä siitäkin näköjään saa joskus olla ylpeä. On se kaikenlaista säksätystä ja hölötystä ja hurinaa saanut kuulla onneksi ennenkin.

“Siis, sehän hörisee”, Abby-tyttäreni kommentoi, kun Marthaa autettiin trailerista takaisin kotipihaan. Tamma otti siitä pontta ja jopa ihan hirnui, vielä korvat hörössä. Oli ihan että hei, meikätyttö kävikin kesäleirillä helteisessä kuusikossa, kun te olette istuneet täällä avoimella nummella sateessa.

Tyynen palaute:

Kielikuvat ja kielioppi. Mielikuvitus ja pieni vinoilu. Siinä on reseptiikka hyvään kerrontaan jos multa kysytään – ja tämähän tarina piti kaikki nämä sisällään! Ihanan mielikuvituksellinen tarina, joka oli kaikinpuolin viihdyttävä kaikessa värikkyydessään. Ja se suomenhevosten serkku, ihana Martha-tamma on varsin kelpo työhevoseksi joten omavaraisuus kunniaan myös siellä kotopuolessa ja mitä tamman hapannaamaisuuteen tulee; eihän se ole nainen eikä mikään, jos ei vähän osoita mieltään. Tarinan olisi kruunannut ostettu hevonen – se kolmas punainen tamma, niin kylvötkin luonnistuisi nopeampaan tahtiin. Vinkvink.

B&B ja kärryttelyä sateessa

Vierailijan päiväkirjamerkintä (222 s.) – Maura
Rhiannon, käsittelijänä Ambrose, 10.8.2018

Mitä olisikaan loma ilman hevosia? En tuntenut sellaista käsitystä ollenkaan, joten Britteinsaarilla vieraillessani vietin yhden yön B&B – huoneessa Brittonia Yardilla, viehättävän pikkutallin yhteydessä. Jotenkin sattumien seurauksena löysin itseni seuraavana aamuna tallista, tekemässä tuttavuutta shirenhevostamma Rhiannoniin. Isokokoinen tamma näytti nauttivan huomiosta täysin rinnoin,
ja tuntui loukkaantuvan, jos hetkeksikään lopetin. “Ajattelin lähteä ajamaan, hyppäätkö kyytiin?”, miesääni jossain takanani lausahti. Hätkähdin hieman, sillä en ollut kuullut kenenkään saapuvan talliin. “Mikä ettei, mulla onkin tässä hetki vielä aikaa ennenkuin täytyy jatkaa matkaa.”

Mies esitteli itsensä Ambroseksi, ja alkoi varustamaan tammaa. Katselin vieressä pää pyörällä – en varmaan ikinä oppisi itse laittamaan hevoselle kaikkia varusteita, jota kärryjen kanssa tarvittaisiin. Hyppäsin kärryihin Ambrosen kanssa ja mies ohjasi tamman kohti metsätietä. Ilma oli kostea ja hieman harmaa, uhkaavasti enteili sadetta. “Toivottavasti ei kastuta”, mutisin Ambroselle. Mies kohautti
hartioitaan – ilmeisesti paikallisen mielestä päivä ei ollut päivä ilman sadetta. “Haluatko itse kokeilla?”, Ambrose kysyi. Pudistin päätäni, kerrankin halusin vain nauttia sen enempää ajattelematta kyydissä olemisesta. Rhiannon tutki innoissaan ympäristöä kärryjen edessä edeten samalla reipasta tahtia. Ehkä pitäisi hankkia itsellekin yksi valjakkohevonen. Ja oma hovikuski.

Palasin mietteistäni takaisin tähän maailmaan, kun tunsin muutaman vesipisaran. Kirosin hiljaa, ilmeisesti suomeksi kiroaminen oli Ambrosesta huvittavaa, kun miehen huulille levisi leveä hymy. Ambrose patisti Rhiannonia hieman reippaampaan tahtiin. Onneksi sade oli enemmän ripottelua kuin kunnon kaatoa, tallille saavuttuamme olin vain hieman märkä. Ainakin alusvaatteeni olivat siis kuivat…

Pyjamabileet

Päiväkirjamerkintä (523 s.) – J.
Tammat Martha & Rhiannon, 2.2.2018

Helmikuu alkoi kylmänä ja sateisena, ja Brittoniassa se tuntui korostuvan entisestään. Notkelman sumu tiivistyi jääksi räystäisiin ja pensasaitoihin, ja kumisaappaat narisivat routaisessa mudassa.
“Shire”, Ambrose Sebastian mutisi ja vilkaisi Abigailia, vaikkei se ihan kysymys ollutkaan. Tyttö nyökkäsi ja katsoi kelloa puhelimestaan.
“Ja sun isäs läksi auttamaan?”
“Joo, kyllä ne nyt toimeen tulevat keskenään. Eivät vaan asu yhdessä enää.”

Land Rover oli sen verran iso ja äänekäs auto, varsinkin heidän pihansa vanha lantikka, että sen tulon kuuli jo ennen kuin ajovalot näkyivät sumun seasta. Bethany ja Abigailin isä Roger astuivat ulos, kun auto oli saatu parkkiin tien sivuun, ja suitset tuupattiin Ambrosen käteen.
“Abigail, tulepa tänne auttamaan oven kanssa.”

Tamma oli komea punaruunikko sukkajalka, vaikka kauniit valkoiset vuohiskarvat olivatkin jo mutaiset ja likaantuivat entisestään, kun Ambrose peruutti sen trailerista ulos sotkuiselle tielle. Se louskutti leukojaan hieman huolestuneena, ja korvat pyörivät, kun se tuijotti sumuisia peltoja ja nummia. Se seisoi kuitenkin nätisti aloillaan ja töni miestä turvallaan uteliaana.
“Talliin suoraan vai hakaanko ensteks?” Ambrose kysyi taputellessaan tamman kaulaa kevyesti ja hyssytellessään sitä samalla. Hän joutui vähän kurkottelemaan yltääkseen rapsuttamaan hevosen harjanjuurta kunnolla, kun se kuikuili ympärilleen pää pystyssä, mutta ainakaan toistaiseksi mitään voimakeinoja ei vaadittu.
“Me otimme muut jo ulos”, Abigail sanoi äidilleen tämän miettiessä hetken parasta järjestelyä. “Se on kyllä nätti tyttö”, hän lisäsi ja nyökkäsi kohti ruunikkotammaa, joka vaikutti hieman jännittyneeltä, mutta yllättävän hyväntuuliselta outo tilanne huomioon ottaen.
“Viekää ihmeessä talliin niin se saa vähän haistella paikkoja. Tuodaan Martha sisään kaveriksi hetken päästä,” Bethany sanoi. “Uusi tyttö saa tehdä olonsa kotoisaksi sen aikaa kun laitamme teetä, ja laitetaan tytöille pyjamabileet vasta sen jälkeen.”

***

Rhiannon sai heiniä rouskuteltavaksi, oli möyhinyt olkensa kuntoon, ja tuijotteli uteliaana tallikäytävälle, kun Ambrose Sebastian siivosi Marthan karsinaa käytävän vastakkaisella puolella. Abigail oli jo ottanut riimun ja narun matkaansa ja lähtenyt hakemaan suffolk-tammaa sisään Rhiannonin kaveriksi. Kevyt villaviltti piti ryvetetyn tamman lämpimänä, ja se vaikutti asettuneen ihan mukavasti, vaikka matka olikin varmasti ollut sille pitkä ja raskas.
Isoja korviaan se höristi ja melkein tönäisi käytävää kulkeneen Ambrosen kumoon turvallaan, kun ovi kävi ja Marthan kaviot kolisivat vasten sementtilattiaa. Raudikkotamma pysähtyi niille sijoilleen kun äkkäsi uuden naapurinsa ja tuijotti Rhiannonia pitkään.

“Saaks sen konin tänne asti vai tulenksmä työntämään?” Ambrose Sebastian kysyi.
“Saatko sinä suusi kiinni vai tahdotko että tästä tulee vielä hankalampaa?” Abigail vastasi, ja vilkaisi Marthaa. Ainakin toistaiseksi tallin nyreimmän hevosen korvat olivat vielä hörössä, vaikka sillä olikin silmät ja sieraimet suurina. Rhiannon hörisi – sillä oli selvästi ollut ikävä seuraa.

Kuin ihmeen kaupalla Martha ei kiljunut eikä luiminut, kun Abigail talutti sen lähemmäs ja tammat saivat haistella toisiaan Rhiannonin oven yli. Se pärskähti ja hörähti – ja sitten se tönäisi vähän rumemmin, mutta Rhiannon väisti ja ravisti päätään, ja se oli kai sitten siinä.
“Avaatko sen oven”, Abigail pyysi. Ambrose avasi Marthan karsinan ja Abigail talutti tamman sisään. Yllättävää kyllä, se tutkaili mieluummin uutta tyttökaveriaan kuin hyökkäsi saman tien kohti heiniään.

“Eiköhän nuo vois ens viikolla jo laskee yhessä ulos”, Ambrose pohti ja katseli Rhiannonin vuohiskarvoja huolissaan. Pesemisestä huolimatta ne olivat yhä kuraisen väriset.
“Toivotaan. Niin, eikös ole ihan mukavaa saada uusi kaveri?” Abigail sanoi ja rapsutti Marthaa korvien takaa. Se mulkaisi häntä hiukan happamasti, mutta vaikutti sitten myöntyvän kysymykseen.