Päiväkirjamerkintä (356 s.) – J.
Lando & Vincent, käsittelijöinä Ambrose ja Abigail, 10.8.2018
Sade oli loppunut siltä illalta, ja vaikka pellot ja lammaslaitumet litisivät yhä, vaikutti mäen yli kivikkoisen kukkulan laidalle kulkeva ratsastusreitti pienen partioretken perusteella jo kuivuneen. Tallissa oli hiljaista, kun tammat olivat vielä tarhassa, ja Dick nukkui omassa karsinassaan. Oria näki harvoin niin rauhallisena.
Lando pöhisi hiljaa ja kaiveli Ambrose Sebastianin taskuja, kun hän kiristi sen satulavyötä. Abigail oli jo pistämässä kypärää päähänsä Vincentin karsinassa. Iso ruuna oli perinpohjaisen surkean näköinen, kun se seisoi takapuoli kiinni karsinansa seinässä ja tuijotti Abigailia pää alhaalla roikkuen.
“Oliks se oikeasti terve, kun ostitte sen?” Ambrose kysyi sulkiessaan verkkaritakkinsa ja pyyhkiessään roskat omasta kypärästään. Abigail huokaisi hiljaa ja katsoi hevosta hetken.
“Joo. Luulisin, että se on vain uupunut muutosta. Ja Dick kiusaa sitä”, hän sanoi.
“Eikä kiusaa. Nynny on jos antaa ton itteänsä härnätä.”
“No ehkä se vähän on.
Ambrose Sebastian ja Lando astelivat ulos edellä, ja kun Abigail sai Vincentin tuotua ruunikon rinnalle, kumpikin nousi satulaan.
“Onhan sulla puhelin?” Ambrose kysyi ja taputteli omia taskujaan.
“Joo, eikö sinulla?” Abigail kysyi ja sääti jalustimiaan. Vincentistä näki, että se pyöritteli korviaan hieman hermostuneena, mutta ilmeisesti se oli edellisessä kodissaan oppinut, että silloin kun ohjat ovat löysänä ja kaartopaikka kohdillaan, niin kaviot pysyvät paikallaan. Se oli kieltämättä hevosessa hyvä ominaisuus, vaikka Vincent oli muuten melkein turhan ujo.
“Siitä loppuu akku”, Ambrose sanoi. Abigail sulki silmänsä ja puuskahti.
“Hankkisit uuden.”
“Vippaa parisataa puntaa ni hankin saman tien.”
“Hehheh. Menkää te edeltä.”
Lando oli pirteän oloinen, mutta kulki nätisti pyöreät kaviot toistensa perään kostealla pihamaalla lätisten. Se ei onneksi ollut moksiskaan siitä, että Ambrosen ratsastustyyli oli jotain ihan muuta kuin Abigailin, vaikka tämä sitä useammin ratsasti. Vincent seurasi varovasti perässä ja sen käynti oli hieman hätäisempää. Kun pieni ylämäki oli ylitetty peräkanaa, ja polku leveni, Abigail ohjasi raudikon Landon ja Ambrosen rinnalle.
“Ei täällä ehkä kamalan kovaa viitsi tänään mennä, vai mitä luulet?”
“Ei ainakaan tuon kaakin kans. Näyttää justiin siltä, ettei pysähdy enää, jos nyt lähtis”, Ambrose Sebastian tokaisi, ja vilkaisi Vincentiä. Ruuna oli virkistynyt selvästi aiemmasta, muttei välttämättä ollut sen iloisempi kuin tallissakaan. Lähinnä se kyttäsi kosteita puskia ja syvänvihreitä niittyjä, ikään kuin niissä olisi ollut jotakin vaarallista. Abigail rapsutti sen harjanjuurta rohkaisevasti.
“Älä ole noin masentava. Kyllä se rentoutuu, kunhan kotiutuu ensin”, hän sanoi.
“Ehkä”, Ambrose sanoi, ja veti Landon päätä pois mainituista pensaista, kun se löysi mahdottoman herkullisen oksan hampaidensa väliin.
Koko ryteikkö kahahti ja huojui, kun hevonen kiskaisi suupalansa irti. Seurasi erikoinen nelijalkainen riverdance-rytmi, kun Vincent luuli, että sen kimppuun hyökätään. Ambrose pysäytti Landon, ja Abigail koetti hengitellä ja hyssytellä punapääruunaa, jotta sekin rauhoittuisi uudelleen.
“Varoitatko ensi kerralla?” Abigail sanoi ja mulkaisi Ambrosea.
“Olisko minun kuulunut tietää, ettei tuo kestä muita hevosia?” Ambrose kysyi takaisin. Kun Vincentille selvisi, ettei pensas aikonut mitään pahaa, se suostui lopulta jatkamaan matkaa.
“Ehkä tuolla, kunhan on nämä pusikot päästy ohi”, Ambrose ehdotti ja nyökkäsi kohti paikkaa, jossa polku katosi mutkan taakse ylämäkeen, “tuolla ylhäällä vois ottaa vähän ravia. Sehän on semmonen hiljainen suora.”
“Sopii”, Abigail sanoi. Kumpikin hevosista höristi vähän korviaan – ne ymmärsivät kumpikin osaltaan, mitä “ravi” tarkoitti – ja ehkä Vincent näytti vähän tyytyväisemmältä kuin ennen säikähdystään. Nyt se oli sentään saanut huomata, etteivät uuden kodin kauhut ehkä olleet sen pahempia kuin vanhankaan.
