Sjöholman maastoestevalmennus, osa 2

Valmennuksen järjestäjän osuus (63 s.) – Disa, Sjöholma.
Valmennettavana Vincent ja Abigail, valmentajana Diane Whitby
Sjöholman syysmarkkinat 1.9.2018

Dianen kommentit: Abigail pysyi hyvin rauhallisena, vaikka hänen vankka ruunansa Vincent näytti alkuun aivan peuralta ajovaloissa. Kun hevonen sai tehtävien kulusta kiinni, se rentoutui jo hieman. Ratsukolla oli tehtävässään leikkimökki, josta siirryttiin laukkapätkän jälkeen tukkiesteille. Leikkimökin lähestymisessä oli alkuun vähän juupas, eipäs -meininkiä, mutta siitä se lähti sujumaan. Siirtymävälillä Abigail sai ratsastaa Vincentin laukkaa, joten tukkiesteet olivat jo vähän helpommat, kun hevonen käytti takasiaan paremmin.

Pakkasaamu, osa 1

Päiväkirjamerkintä ja kuva (200 s.) – J.
Lando & Vincent, käsittelijöinä Abigail & Ambrose
Vierailulla Elda-tamma & Meera Kupperiskujan tallilta
11.1.2019

Joulun jälkeen into maatilamatkailuun hiljeni yleensä reilusti, ennen kuin kesäiset niityt jälleen houkuttelivat ihmisiä raittiiseen ilmaan ja luontoon. Sääli sinänsä, koska ennen joulua Brittonian maastot olivat yleensä niin märät ja mutaiset, ettei hevosten kanssa kehdannut lähteä kotipihaa pidemmälle. Kaikki ratsastus pysyi kentän virkaa toimittavan tarhan sisäpuolella, ja kaikki ajaminen isojen työhevosten kyntövahvuuden varassa, sillä kyntämistä se oli, kun muta ulottui polviin asti.

Tammipakkaset sen sijaan toivat parempaa jalansijaa, ja olipa notkoihin satanut jonkin verran luntakin. Hyvä siis, että Meera ja Elda saapuivat Brittoniaan kylään juuri sinä viikonloppuna.

Tallin pihasta lähdettiin Abigailin ja Landon johdolla aamupäivällä, kunhan sää kirkastui. Vincent on alkanut olla jo sen verran tottunut uusiin maisemiin, että se otettiin mukaan. Ambrose oli ensi alkuun vähän vastahakoinen, mutta suostui lopulta tallin ahdistuneimman hevosen kuskiksi, kun kävimme pienen keskustelun siitä, että se on kuitenkin ollut ratsastuskoulussa aiemmin, ja ettei se varmastikaan enää säiky joka puskaa, kun Abigail on läpiratsastanut sen jo niin monta kertaa tämänkin viikon aikana.

Joku pikkulintu viserteli puissa, ja orapihlajapensaiden oksilla kimalteli huurre ja yöllä satanut lumi. Reissu sujui kaikin puolin mukavissa merkeissä, ja sen jälkeen oli mukava päästä sisään lämpimälle lounaalle. Kiitos Meera ja Elda kun lähditte mukaan! Teki hyvää meidänkin hevosille välillä nähdä uusia naamoja.

Sjöholman maastoestevalmennus, osa 1

Päiväkirjamerkintä ja valmennuksen tuotososuus (131 + 185 s.) – J.
Matty-koira, Bethany, Abigail ja Ambrose
Valmennettavana Vincent ja Abigail, valmentajana Diane Whitby
Sjöholman syysmarkkinat 1.9.2018

“Maastoestevalmennus? Oletko varma että haluat Vincentin?” Bethany kysyi. “Eikö sinun nyt olisi kuitenkin parempi ottaa mukaan Lando tai se uusi Hemsburyn tamma.”
“Ei, minä tahdon Vincentin. Se kaipaa jotakin muuta ajateltavaa, ei sitä voi jättää hermoilemaan yksin tarhaan suoraan ponikoulun arjen jäljiltä”, Abigail sanoi ja pudisti päätään, kun kaatoi teemukiinsa reippaasti maitoa ja sokeria. Päärakennuksen ovi kävi.

“Joks oli sitä teetä siellä?” Ambrose Sebastian huusi. Matty köpötti ruokahuoneesta eteiseen miehen luo.
“On kyllä. Tervetuloa”, Bethany vastasi.
“Ja taas teil on tämä rakki tääl sisällä. No, mitä Matty, hurtta? Menes ny.” Se todella piti tallimestarista, vaikka Ambrose usein sanoikin, että olisi mielellään toivonut sen pysyvän pihakoirana.
“Abigail lähtee Vincentin kanssa maastoestevalmennukseen”, Bethany sanoi ja hörppäsi omaa teetään. Ambrosen röhönauru kuului eteisestä selkeänä.
“Otaksä Dickin kans? Tulee hyvä reissu.”
“Kiitos, äiti”, Abigail puuskahti.

Vincent on vähän arka hevonen, jolla on tapana olla maastossa epävarma ja kireä kuolaimen yläpuolella. Se on enemmän seurausta siitä, että se on ennen asunut liian stressaavissa kodeissa, kuin siitä, ettei ruunasta olisi maastohevoseksi.
Vahvuutena on Abigailin rauhallinen tyyli käsitellä hevosia. Hän ratsastaa pehmeällä ja tasaisella kädellä ja istunnalla. Myös Vincent osaa asiansa. Sillä on hyvä hyppytyyli ja ehjät jalat, ja se yleensä rauhoittuu säpsyilystään, kunhan ongelmanratkaisua jatketaan. Onnistumisen kokemukset ovat siis ehkä se, mitä meiltä puuttuu.

Eihän se ikinä Vincentin kanssa alkuun hirveän hyvältä tunnu. Ruuna on pikkuisen liian iso ollakseen ihan niin säpsy kuin on, mutta pikkuisen liian kiltti, jotta sen kanssa osais ikinä kunnolla huolestua. Valmennuksen alussa se kulki kireänä ja pöhisi ja pyöritteli korviaan, joten alkuverryttely oli meille tärkeää. Kyllä se siitä pienellä jumpalla ja hyssyttelyllä ja taputtelulla onneksi rauhoittui treenikuntoon.

Ketään ei sattunut, kummallekin tuli hiki, ja jos ratsastaja välillä irvisti kauhusta, niin kyllä Vincentin kanssa sai kerrankin myös hymyillä. Se uskalsi kerrankin oikoa jalkojaan, niin ettei laukannut ihan paikallaan, ja se helpotti hyppäämistä. Valmentajan kanssa treenaaminen helpotti paljon, ei sitä kotimaastoissa tule treenattua ihan yhtä järkevästi, vaikka kuinka yrittäisi.

Loving Vincent

Päiväkirjamerkintä (356 s.) – J.
Lando & Vincent, käsittelijöinä Ambrose ja Abigail, 10.8.2018

Sade oli loppunut siltä illalta, ja vaikka pellot ja lammaslaitumet litisivät yhä, vaikutti mäen yli kivikkoisen kukkulan laidalle kulkeva ratsastusreitti pienen partioretken perusteella jo kuivuneen. Tallissa oli hiljaista, kun tammat olivat vielä tarhassa, ja Dick nukkui omassa karsinassaan. Oria näki harvoin niin rauhallisena.

Lando pöhisi hiljaa ja kaiveli Ambrose Sebastianin taskuja, kun hän kiristi sen satulavyötä. Abigail oli jo pistämässä kypärää päähänsä Vincentin karsinassa. Iso ruuna oli perinpohjaisen surkean näköinen, kun se seisoi takapuoli kiinni karsinansa seinässä ja tuijotti Abigailia pää alhaalla roikkuen.
“Oliks se oikeasti terve, kun ostitte sen?” Ambrose kysyi sulkiessaan verkkaritakkinsa ja pyyhkiessään roskat omasta kypärästään. Abigail huokaisi hiljaa ja katsoi hevosta hetken.
“Joo. Luulisin, että se on vain uupunut muutosta. Ja Dick kiusaa sitä”, hän sanoi.
“Eikä kiusaa. Nynny on jos antaa ton itteänsä härnätä.”
“No ehkä se vähän on.

Ambrose Sebastian ja Lando astelivat ulos edellä, ja kun Abigail sai Vincentin tuotua ruunikon rinnalle, kumpikin nousi satulaan.
“Onhan sulla puhelin?” Ambrose kysyi ja taputteli omia taskujaan.
“Joo, eikö sinulla?” Abigail kysyi ja sääti jalustimiaan. Vincentistä näki, että se pyöritteli korviaan hieman hermostuneena, mutta ilmeisesti se oli edellisessä kodissaan oppinut, että silloin kun ohjat ovat löysänä ja kaartopaikka kohdillaan, niin kaviot pysyvät paikallaan. Se oli kieltämättä hevosessa hyvä ominaisuus, vaikka Vincent oli muuten melkein turhan ujo.
“Siitä loppuu akku”, Ambrose sanoi. Abigail sulki silmänsä ja puuskahti.
“Hankkisit uuden.”
“Vippaa parisataa puntaa ni hankin saman tien.”
“Hehheh. Menkää te edeltä.”

Lando oli pirteän oloinen, mutta kulki nätisti pyöreät kaviot toistensa perään kostealla pihamaalla lätisten. Se ei onneksi ollut moksiskaan siitä, että Ambrosen ratsastustyyli oli jotain ihan muuta kuin Abigailin, vaikka tämä sitä useammin ratsasti. Vincent seurasi varovasti perässä ja sen käynti oli hieman hätäisempää. Kun pieni ylämäki oli ylitetty peräkanaa, ja polku leveni, Abigail ohjasi raudikon Landon ja Ambrosen rinnalle.
“Ei täällä ehkä kamalan kovaa viitsi tänään mennä, vai mitä luulet?”
“Ei ainakaan tuon kaakin kans. Näyttää justiin siltä, ettei pysähdy enää, jos nyt lähtis”, Ambrose Sebastian tokaisi, ja vilkaisi Vincentiä. Ruuna oli virkistynyt selvästi aiemmasta, muttei välttämättä ollut sen iloisempi kuin tallissakaan. Lähinnä se kyttäsi kosteita puskia ja syvänvihreitä niittyjä, ikään kuin niissä olisi ollut jotakin vaarallista. Abigail rapsutti sen harjanjuurta rohkaisevasti.
“Älä ole noin masentava. Kyllä se rentoutuu, kunhan kotiutuu ensin”, hän sanoi.
“Ehkä”, Ambrose sanoi, ja veti Landon päätä pois mainituista pensaista, kun se löysi mahdottoman herkullisen oksan hampaidensa väliin.

Koko ryteikkö kahahti ja huojui, kun hevonen kiskaisi suupalansa irti. Seurasi erikoinen nelijalkainen riverdance-rytmi, kun Vincent luuli, että sen kimppuun hyökätään. Ambrose pysäytti Landon, ja Abigail koetti hengitellä ja hyssytellä punapääruunaa, jotta sekin rauhoittuisi uudelleen.

“Varoitatko ensi kerralla?” Abigail sanoi ja mulkaisi Ambrosea.
“Olisko minun kuulunut tietää, ettei tuo kestä muita hevosia?” Ambrose kysyi takaisin. Kun Vincentille selvisi, ettei pensas aikonut mitään pahaa, se suostui lopulta jatkamaan matkaa.

“Ehkä tuolla, kunhan on nämä pusikot päästy ohi”, Ambrose ehdotti ja nyökkäsi kohti paikkaa, jossa polku katosi mutkan taakse ylämäkeen, “tuolla ylhäällä vois ottaa vähän ravia. Sehän on semmonen hiljainen suora.”
“Sopii”, Abigail sanoi. Kumpikin hevosista höristi vähän korviaan – ne ymmärsivät kumpikin osaltaan, mitä “ravi” tarkoitti – ja ehkä Vincent näytti vähän tyytyväisemmältä kuin ennen säikähdystään. Nyt se oli sentään saanut huomata, etteivät uuden kodin kauhut ehkä olleet sen pahempia kuin vanhankaan.