Työhevoskurssin tuotossuoritus ja palaute (660 + 78 s.) – J.
Kurssihevosena Martha, käsittelijänä Bethany, kommentoinut Tyyne
Kurssin järjesti Norrgårdin kotitila
20.-21.7.2019
Ryhmä 2: Lauantaina veto, sunnuntaina niitto.
“Eivät ne puhu englantia siellä”, Mark oli sanonut, kun kerroin lähdöstäni. “Meillä oli firman työmatka kerran, eivät ne oikeasti osaa, ja se oli vielä kaupunki. Sinä olet menossa jonnekin ihan maalle.”
Mikäs siinä, sai avartaa omaakin maailmankuvaansa välillä.
“Äiti, älä ota Marthaa. Äiti jooko. Ota Rhiannon. Se on reissannut ennenkin, se osaa käyttäytyä”, sanoi tyttörakas kun kerroin kesän matkasuunnitelmistani. “Äiti pliis, älä ota Marthaa.” Mutta minä olin meidät jo heinäkurssille ilmoittanut. Nuorten oli määrä lähteä näyttämään Landoa muutamissa kesän hunterkisoissa, joten kyllä minäkin halusin jotain hauskaa tehdä.
“Niin sinäkö jätät sen teidän chavin tilalle puikkoihin sit?” kysyi pubin Laurel Dexter yhtä epäluuloisena ja ahdistuneena kuin aina jotakin pohdiskellessaan. Vastasin tietysti myöntävästi, mutta muistutin myös olevani poissa vain yhden viikonlopun – no, ehkä pari päivää lisää. Lupasin ottaa Ambrose Sebastianille tuliaiseksi kuvia suomalaisista ravihevosista, jos osuisin sellaisia näkemään.
“Ei kyllä kannata, en minä luottais sellaista. Älä Betty sitä jätä sinne yksin sen teidän tytön kanssa”, Laurel sanoi ja pyöritti päätään. “Sinä oot rouva hyvä kyllä aina ollut ihan liian hyväuskoinen!”
Ehkä niin. Mutta kyllähän minä nyt halusinkin hyvää uskoa omista naapureistani ja työntekijöistäni – olen aina ollut visusti sitä mieltä, että sillä asenteella sai myös enemmän hyvää vastineeksi. Ja olivat Ambrose ja Abby ennenkin pitäneet vahtia kaksin, kun olen ollut muualla.
“Älä uutta hevosta sit osta”, sanoi Ambrose Sebastian, ja se jäi hänen ainoaksi matkaohjeekseen, jos ei seurannutta röhönaurua lasketa. “Ainakaan kolmatta punasta tammaa.”
Minä uskon siihen että hyvä kiertää jos sen laittaa kiertämään.
Myös mainituilta äkäisiltä rautiailta tammoilta, jotka ovat kaukana kotoa, ja saavat vielä huomata laidunloman sijaan päässeensä heinätöihin.
Martha näytti hapanta naamaa heti kun sai kavionsa maan kamaralle, mutta niin se on joka maan mullassa, joten en ollut kovin huolissani. Eipä se ikinä totu hauskanpitoon, jos ei pääse kokeilemaan. Niin minä ainakin kovasti ajattelen.
Meillä on ollut jo pitkään tarkoituksena ruveta viljelemään omaan käyttöön kauraa ja heinää. Ne voisi istuttaa ylemmälle niitylle. Sille, joka ei ui keväisin, kesäisin, syksyisin ja talvisin samalla tavoin kuin alempi, laidunten takana odottava. Alaniitty saa pysyä kesannolla, sillä vain villikukat jaksavat sitä savipohjaa, eikä siellä suostu ruokailemaankaan mikään muu kuin naapurin vuohiviisikko.
Kyntö ja kylvö ja niitto on kuitenkin jäänyt tekemättä, kun aina on ollut jotain muuta, ja kesällä eniten B&B-vieraita. Abigailin mielestä töihin ei kannata ryhtyäkään, jos ei ole täysin varma siitä mitä tekee.
Martha on suffolkinhevosena meidän saviselle pellollemme paras työhevonen, ajo-opetettu ja teoriassa työajettu. Siksi halusin mukaani juuri sen. Ja olihan se hauskan näköinen samanlaisten rautiaiden suomenhevosten joukossa – vähän kuin niiden isompi, muhkeampi serkku.
Onneksi otin Marthan omat länget ja valjaat mukaan. Lainaaminen ei olisi onnistunut – Martha on isompien työhevosten korkeudesta ehkä puolet, ja suomenhevoset puolestaan olivat kaikki leveydeltään varmaan vain puolet Marthasta. Ihme että niistä löytyy silti vetovoimaa yhtä hyvin.
Olin tosi helpottunut, kotopuolessa tekemistäni vakuutteluista huolimatta, kun Martha ja minä saimme olla vastuussa heinänvedosta kurssin ensimmäisenä päivänä. Martha sai rauhassa luimia ja nuuhkia ja mulkoilla uusia paikkoja ja uusia tuttavia sen ensimmäisen aurinkoisen hellepäivän. Se sai kuulla uusia sanoja ja tuntea uusia tuulia, mutta lopulta kärpästen pörinä oli ihan samanlaista kuin kotonakin. Katselimme sen kanssa odotellessa kumpikin uteliaina niittotöitä. Kyllä Martha aina salaa tykkää työnteosta, vaikka ryhtyykin hommiin hapan ilme naamallaan. Ei sillä hötö tai hoppu tullut, ja se veti heiniä hyvät määrät.
Niittokone oli uusi kokemus. Tiedän, että kylillä on kunnostusta odottamassa useampikin, ja kurssin päätteeksi Marthan perään uskaltaa kyllä sellaisen varmasti kiinnittää. Se pyöritteli korviaan ja otti kivoja steppiaskelia, kun kone ensi kertaa rupesi niittämään takana. Ei tämä täti sieltä onneksi ihan niin kevyesti lentänyt, eikä Martha pitkälle tykkää juosta.
Muutaman kokeilukierroksen jälkeen homma alkoi sujua, ja sunnuntain päätteeksi Martha näytti jo ihan oikeasti kunnon työhevoselta – ei pelkältä pulskalta pihakoristeelta. Kyllä siitäkin näköjään saa joskus olla ylpeä. On se kaikenlaista säksätystä ja hölötystä ja hurinaa saanut kuulla onneksi ennenkin.
“Siis, sehän hörisee”, Abby-tyttäreni kommentoi, kun Marthaa autettiin trailerista takaisin kotipihaan. Tamma otti siitä pontta ja jopa ihan hirnui, vielä korvat hörössä. Oli ihan että hei, meikätyttö kävikin kesäleirillä helteisessä kuusikossa, kun te olette istuneet täällä avoimella nummella sateessa.
Tyynen palaute:
Kielikuvat ja kielioppi. Mielikuvitus ja pieni vinoilu. Siinä on reseptiikka hyvään kerrontaan jos multa kysytään – ja tämähän tarina piti kaikki nämä sisällään! Ihanan mielikuvituksellinen tarina, joka oli kaikinpuolin viihdyttävä kaikessa värikkyydessään. Ja se suomenhevosten serkku, ihana Martha-tamma on varsin kelpo työhevoseksi joten omavaraisuus kunniaan myös siellä kotopuolessa ja mitä tamman hapannaamaisuuteen tulee; eihän se ole nainen eikä mikään, jos ei vähän osoita mieltään. Tarinan olisi kruunannut ostettu hevonen – se kolmas punainen tamma, niin kylvötkin luonnistuisi nopeampaan tahtiin. Vinkvink.
