Tag: arki

Kriisipäiväkirja 1

Päiväkirjamerkintä (283 s.) – J.
Bethany, 1.8.2022

Kyllähän tässä on parin vuoden aikana ehtinyt sattua vaikka ja mitä. Oli brexit-kriisi, maatalouskriisi, koronakriisi, hallituskriisi, sotakriisi, energiakriisi, uusi hallituskriisi… minulla ties kuinka mones keski-iän kriisi, Abbylla parisuhdekriisi, ja jopa aina niin varman ja rennon oloisesti ikäviinkin yllätyksiin vastaavalla Ambrose Sebastianilla oli hiljaiseksi vetävä perhekriisi, kun hänen vanha isänsä nukkui pois. Annoin tietysti tallimestarille pari viikkoa ylimääräistä vapaata, ja Dudleyssa omaisten luona oli kuulemma hyvä käydä pitkästä aikaa.
Eihän se kaukana ole, mutta Fortonista harvemmin kuitenkaan tulee lähdettyä, kun tallihommat odottavat tekijää aamulla kuitenkin.

Vaan jotenkin tästä taas noustaan!

Maatilamatkailun suhteen tietysti suurimman kolauksen aiheuttivat viimeistelty Brexit ja pallonlaajuinen kulkutauti sivuvaikutuksineen. Ensin vieraat loppuivat tietysti meiltä. Kaikki kerhot ja keikat ja kirpputorit kirkonkylällä peruttiin ja jopa Baxtershill Lady -pubin Laurel Dexter joutui sulkemaan ovensa. Kun vieläpä pitseria ja leipomo siirtyivät pelkkiin kotiinkuljetuksiin, alkoi olo käydä toden teolla mökkihöperöksi.
Abigail aloitti joogan. Ja maastojuoksun. Ja maastopyöräilyn. Ja kuntopyöräilyn. Ja sen päälle hän leipoi ja säilöi kuin hullu – minulla on keittiössä nytkin kaksi erilaista hapanjuurta, pieni tonkka korealaista hapankaalia ja seuraava käymässä, ja ainakin neljää eri hilloa.
Minä ja A-S. ja kaikki kylässä käyneet vieraat sen kuin lihosimme puolestamme, koska jonkun tämä kaikki on ollut syötävä poiskin. Onneksi tahti alkaa jo laantua, kun Abby on päässyt takaisin kiertämään kesäfestareita ystävineen.

Minun oma karanteenikajahdukseni oli vihdoin se hevosvetoisten maatalouskoneiden hankinta ja yläniityn raivaus pelloksi Marthan ja Rhiannonin voimin. Nyt omistamme kyntöauran lisäksi kylvö- ja niittokoneen, ja yläpellolla kasvaa kolmas kesä omaa kauraa ja heinää tallin tarpeisiin. Ja pakko sanoa, että kyllä siitä saa olla ylpeä. Hevoset ovat tietysti eläneet arkea kuten ennenkin, ja hiljaisuus on auttanut keskittymään niihin eri tavalla kuin kiivaiden lomasesonkien aikana yleensä.

Pieniä kriisejä nekin toki ovat osanneet aiheuttaa, mutta niistä lisää myöhemmin.

Pakkasaamu, osa 1

Päiväkirjamerkintä ja kuva (200 s.) – J.
Lando & Vincent, käsittelijöinä Abigail & Ambrose
Vierailulla Elda-tamma & Meera Kupperiskujan tallilta
11.1.2019

Joulun jälkeen into maatilamatkailuun hiljeni yleensä reilusti, ennen kuin kesäiset niityt jälleen houkuttelivat ihmisiä raittiiseen ilmaan ja luontoon. Sääli sinänsä, koska ennen joulua Brittonian maastot olivat yleensä niin märät ja mutaiset, ettei hevosten kanssa kehdannut lähteä kotipihaa pidemmälle. Kaikki ratsastus pysyi kentän virkaa toimittavan tarhan sisäpuolella, ja kaikki ajaminen isojen työhevosten kyntövahvuuden varassa, sillä kyntämistä se oli, kun muta ulottui polviin asti.

Tammipakkaset sen sijaan toivat parempaa jalansijaa, ja olipa notkoihin satanut jonkin verran luntakin. Hyvä siis, että Meera ja Elda saapuivat Brittoniaan kylään juuri sinä viikonloppuna.

Tallin pihasta lähdettiin Abigailin ja Landon johdolla aamupäivällä, kunhan sää kirkastui. Vincent on alkanut olla jo sen verran tottunut uusiin maisemiin, että se otettiin mukaan. Ambrose oli ensi alkuun vähän vastahakoinen, mutta suostui lopulta tallin ahdistuneimman hevosen kuskiksi, kun kävimme pienen keskustelun siitä, että se on kuitenkin ollut ratsastuskoulussa aiemmin, ja ettei se varmastikaan enää säiky joka puskaa, kun Abigail on läpiratsastanut sen jo niin monta kertaa tämänkin viikon aikana.

Joku pikkulintu viserteli puissa, ja orapihlajapensaiden oksilla kimalteli huurre ja yöllä satanut lumi. Reissu sujui kaikin puolin mukavissa merkeissä, ja sen jälkeen oli mukava päästä sisään lämpimälle lounaalle. Kiitos Meera ja Elda kun lähditte mukaan! Teki hyvää meidänkin hevosille välillä nähdä uusia naamoja.

Loving Vincent

Päiväkirjamerkintä (356 s.) – J.
Lando & Vincent, käsittelijöinä Ambrose ja Abigail, 10.8.2018

Sade oli loppunut siltä illalta, ja vaikka pellot ja lammaslaitumet litisivät yhä, vaikutti mäen yli kivikkoisen kukkulan laidalle kulkeva ratsastusreitti pienen partioretken perusteella jo kuivuneen. Tallissa oli hiljaista, kun tammat olivat vielä tarhassa, ja Dick nukkui omassa karsinassaan. Oria näki harvoin niin rauhallisena.

Lando pöhisi hiljaa ja kaiveli Ambrose Sebastianin taskuja, kun hän kiristi sen satulavyötä. Abigail oli jo pistämässä kypärää päähänsä Vincentin karsinassa. Iso ruuna oli perinpohjaisen surkean näköinen, kun se seisoi takapuoli kiinni karsinansa seinässä ja tuijotti Abigailia pää alhaalla roikkuen.
“Oliks se oikeasti terve, kun ostitte sen?” Ambrose kysyi sulkiessaan verkkaritakkinsa ja pyyhkiessään roskat omasta kypärästään. Abigail huokaisi hiljaa ja katsoi hevosta hetken.
“Joo. Luulisin, että se on vain uupunut muutosta. Ja Dick kiusaa sitä”, hän sanoi.
“Eikä kiusaa. Nynny on jos antaa ton itteänsä härnätä.”
“No ehkä se vähän on.

Ambrose Sebastian ja Lando astelivat ulos edellä, ja kun Abigail sai Vincentin tuotua ruunikon rinnalle, kumpikin nousi satulaan.
“Onhan sulla puhelin?” Ambrose kysyi ja taputteli omia taskujaan.
“Joo, eikö sinulla?” Abigail kysyi ja sääti jalustimiaan. Vincentistä näki, että se pyöritteli korviaan hieman hermostuneena, mutta ilmeisesti se oli edellisessä kodissaan oppinut, että silloin kun ohjat ovat löysänä ja kaartopaikka kohdillaan, niin kaviot pysyvät paikallaan. Se oli kieltämättä hevosessa hyvä ominaisuus, vaikka Vincent oli muuten melkein turhan ujo.
“Siitä loppuu akku”, Ambrose sanoi. Abigail sulki silmänsä ja puuskahti.
“Hankkisit uuden.”
“Vippaa parisataa puntaa ni hankin saman tien.”
“Hehheh. Menkää te edeltä.”

Lando oli pirteän oloinen, mutta kulki nätisti pyöreät kaviot toistensa perään kostealla pihamaalla lätisten. Se ei onneksi ollut moksiskaan siitä, että Ambrosen ratsastustyyli oli jotain ihan muuta kuin Abigailin, vaikka tämä sitä useammin ratsasti. Vincent seurasi varovasti perässä ja sen käynti oli hieman hätäisempää. Kun pieni ylämäki oli ylitetty peräkanaa, ja polku leveni, Abigail ohjasi raudikon Landon ja Ambrosen rinnalle.
“Ei täällä ehkä kamalan kovaa viitsi tänään mennä, vai mitä luulet?”
“Ei ainakaan tuon kaakin kans. Näyttää justiin siltä, ettei pysähdy enää, jos nyt lähtis”, Ambrose Sebastian tokaisi, ja vilkaisi Vincentiä. Ruuna oli virkistynyt selvästi aiemmasta, muttei välttämättä ollut sen iloisempi kuin tallissakaan. Lähinnä se kyttäsi kosteita puskia ja syvänvihreitä niittyjä, ikään kuin niissä olisi ollut jotakin vaarallista. Abigail rapsutti sen harjanjuurta rohkaisevasti.
“Älä ole noin masentava. Kyllä se rentoutuu, kunhan kotiutuu ensin”, hän sanoi.
“Ehkä”, Ambrose sanoi, ja veti Landon päätä pois mainituista pensaista, kun se löysi mahdottoman herkullisen oksan hampaidensa väliin.

Koko ryteikkö kahahti ja huojui, kun hevonen kiskaisi suupalansa irti. Seurasi erikoinen nelijalkainen riverdance-rytmi, kun Vincent luuli, että sen kimppuun hyökätään. Ambrose pysäytti Landon, ja Abigail koetti hengitellä ja hyssytellä punapääruunaa, jotta sekin rauhoittuisi uudelleen.

“Varoitatko ensi kerralla?” Abigail sanoi ja mulkaisi Ambrosea.
“Olisko minun kuulunut tietää, ettei tuo kestä muita hevosia?” Ambrose kysyi takaisin. Kun Vincentille selvisi, ettei pensas aikonut mitään pahaa, se suostui lopulta jatkamaan matkaa.

“Ehkä tuolla, kunhan on nämä pusikot päästy ohi”, Ambrose ehdotti ja nyökkäsi kohti paikkaa, jossa polku katosi mutkan taakse ylämäkeen, “tuolla ylhäällä vois ottaa vähän ravia. Sehän on semmonen hiljainen suora.”
“Sopii”, Abigail sanoi. Kumpikin hevosista höristi vähän korviaan – ne ymmärsivät kumpikin osaltaan, mitä “ravi” tarkoitti – ja ehkä Vincent näytti vähän tyytyväisemmältä kuin ennen säikähdystään. Nyt se oli sentään saanut huomata, etteivät uuden kodin kauhut ehkä olleet sen pahempia kuin vanhankaan.

Kevätsateet

Päiväkirjamerkintä (794 s.) – J.
Dick, käsittelijöinä Ambrose & Abigail, 2.4.2018

Kevätsateet ja pikkulinnut ja nummilta kohoava sumu olivat jo pitkään olleet Brittonia Yardin tunnusmerkki. Myös majoitusliikkeen nettisivuilla oli kuvia sumuisesta alaniitystä ja pisaroista orapihlajan oksilla, sillä täysin kirkkaita kuvauspäiviä löytyi harvoin. Ei sää ketään haitannut, kunhan siihen tottui, ja oppi käyttämään kuoritakkia villapaidan tai hupparin päällä kastumisen ehkäisemiseksi.

Hankalinta mutaisessa maassa oli se, että pihassa asusti lähes yksinomaan työhevosia, ja että työhevosilla tuppasi olemaan todella pitkät ja paksut vuohiskarvat. Ainakin niillä muutamalla, jotka Brittoniaan olivat päätyneet. Kivisillä ylämailla ja tiheissä metsissä tupsujalat olivat ehkä ihan hyvä asia, mutta näin märässä ja savisessa maassa Martha oli suffolkinhevosena ainoa, jolla oli kotikenttäetu. Moni ei kestänyt edes katsoa Landon takajalan valkoista vuohista kun ori päästettiin tarhaan, Rhiannonin korkeista ja karvaisista sukista puhumattakaan.

Mutta pahin kaikista hevosista oli Dick. Sillä oli tuplasti jouhia ja vuohiskarvoja kavereihinsa verrattuna, ja sen karva oli melkein kokonaan valkoista. Kevätsäiden saavuttua alkoikin näyttää hyvinkin järkevältä, että Ambrose Sebastian aina solmi hevosensa hännän ylös paremmin kuin letitti harjaa.

“Etkö sinä pessyt sitä ollenkaan? Se näyttää vähän täplikkäältä”, Abigail tokaisi nojaillessaan kuivimman, kentän virkaa toimittavan aitauksen tolppaan. Ambrose tarkisti Dickin suitsia ja mahavyötä, ja mulkaisi tyttöä olkansa yli.
“Just joo.”
“Ei, mutta oikeasti. Ajaisit sen harjan ja vuohiset lyhyeksi. Säästyisimme kaikki turhalta työltä”, Abigail ehdotti ties kuinka monetta kertaa, ja sai suureksi ilokseen taas nähdä kuinka Ambrose puri hampaitaan yhteen ja yritti olla pyörittelemättä silmiään. Show-hevosista oli puhuttu ennenkin.
“Ne ei oo kyllä kunnon cobia nähneetkään”, hän vastasi ja tönäisi tiikerinkirjavaa oria, kun se tunki turpansa hieman turhan omavaltaisesti hänen taskuunsa. “Ihan älyttömän hölmöä hommaa. Veisi vuuen ennen kuin kasvais taas minkään pituseks.”
“Omapa on ongelmasi.”

Dick oli periaatteessa ratsukoulutettu. Käytännössä tilanne oli vähän toinen, mutta se oli enemmän aiemman omistajan osaamattomuudesta ja laiskuudesta kuin orin itsensä typeryydestä kiinni. Kyllä Ambrose aina välillä kävi sen selässä ja hölkötteli hetken pitkin “kenttää” tai lähipolkuja. Miehen ratsastustyyli ei sekään tosin olisi minkään koulun merkkisuorituksia läpäissyt. Ehkä ajan kanssa.
Dickillä oli periaatteessa ollut kärrytkin jo perässään. Käytännössä lupausta ei kuitenkaan ollut vielä kokeiltu. Ajurina ja ravikuskina Ambrose osasi istua, mutta ei hänkään ihan kuutamolla olevaa hevosta välttämättä olisi saanut toimimaan. Abigail oli mukana lähinnä sitä varten, että jonkun pitäisi soittaa ysiysiysiin, tai ottaa ori kiinni, kun se ennen pitkää olisi lähtenyt käsistä tuulen, tihkusateen tai liian iloisen punarinnan takia.

“Ota alkuun ihan käyntiä sen kanssa, katso ettei se kyttää aisoja liikaa”, Abigail ehdotti, kun Ambrose kehotti hevostaan ottamaan pari askelta sen vieressä seisten.
“Älä sinä mua neuvo. Kyllä mä olen ennenkin varsaa ajolle opettanu”, mies jupisi takaisin.
“Joo, mutta tuo ei ole kyllä varsa enää. Äläkä väitä vastaan, kun olen nähnyt sinut nenä mudassa jo kahdesti kuluneella viikolla”, Abigail sanoi. Hän pudisti päätään ja tunki kätensä takkinsa taskuihin, turvaan kostealta tuulelta. “Haluatko, että haen ne silmälapulliset suitset valmiiksi?”
“Ei tarvi. Kokeillaan ensiks näin.”

Mutainen maa oli ehdottomasti liian märkää tavallisille koppakärryille ja niiden ohuille pyörille. Dick oli kuitenkin sen verran pieni ja pippurinen tapaus, että millään tukevammalla ei kannattanut aloittaa. Ylimääräinen litinä ja lotina saivat orin pyörittelemään korviaan, mutta ihme ja kumma: se tosiaan suostui kävelemään tasaista tahtia eteenpäin.
“Kato nyt.”
“Vau. Se kävelee suoraan, kuten hevosen kuuluukin”, Abigail puhahti.
“Jos sulla ei ole mitää hyvää sanottavaa niin annaha kuule olla. En olis uskonu, että se näin komiasti kulkee”, Ambrose huikkasi takaisin, ja virnuili itsekseen. “Ja ilman silmälappuja. Kyllä se vielä hevoseks tulee.”
“Istu nyt hyvä mies hevosesi kyytiin, niin jonain päivänä sinua vielä uskotaankin”, Abigail sanoi.

Yllytyshulluus oli hevoshommissa kai toisinaan hyväkin piirre, sillä Ambrose totteli kehotusta, ja pysäytti Dickin noustakseen kärryille. Abigail pidätti hengitystään ja kaivoi puhelinta valmiiksi taskustaan, kun Ambrose laski ohjien perät kärryyn ja hyssytteli hevostaan. Kun hän kehotti orin uudestaan liikkeelle, se teki sen mukisematta, ja jopa pärskähti vähän. Abigail huokaisi helpotuksesta.
Dick sen kuin ravisteli kirjavaa harjaansa ikään kuin sanoakseen, ettei edes nähnyt tarvetta aiemmalle hissuttelulle, jos tarkoitus kerran oli olla vaunuhevonen. Se jopa kääntyi pyynnöstä ja hörisi, ja pysähtyi, kun Ambrose sitä pyysi.

“Mitä mieltä sä olet, huomenna ravi?” Ambrose kysyi, kun Dick oli näyttänyt osaavansa liikkua melko nätisti siihen suuntaan, mihin pitikin. Ei hänen tarvinnut montaa kertaa orille ärähtää. Abigail nappasi Dickistä kuvan, kun he pysähtyivät kohdalle, ja luikahti aidan lomasta sisään antaakseen sille porkkananpätkän.

“Huomenna ravi. Kai se kuulostaa ihan mahdolliselta”, hän sanoi ja nyökkäsi, mutta viittasi sitten talolle päin. “Jos sää pysyy hyvänä. Äiti ei kyllä anna sinun tehdä Dickin kanssa mitään, jos tuuli nousee. Varsinkaan, kun huomenna saapuu kaksi vierasta Lontoosta.”
“Ai että mun pitää ihan Lontoon herrojen takia olla nätisti. No selvä”, Ambrose tuhahti ja pudisti päätään, mutta hymyili joka tapauksessa, kun jalkautui kärryiltä ja taputti cobinsa paksua kaulaa.
“Eivät hekään kevätmyrskyille mitään voi”, Abigail huomautti. Ambrose kohautti olkiaan.

Dick puuskahti syvään ja louskutti kuolaimiaan, selvästi tyytymättömänä siihen, että hyvin tehty työ palkittiin lisäherkkujen sijaan juorutuokiolla. Ja taputuksilla ja rapsutuksilla. Niistä se piti, joten ehkä seisoskelua kesti vielä jonkin aikaa.

Pyjamabileet

Päiväkirjamerkintä (523 s.) – J.
Tammat Martha & Rhiannon, 2.2.2018

Helmikuu alkoi kylmänä ja sateisena, ja Brittoniassa se tuntui korostuvan entisestään. Notkelman sumu tiivistyi jääksi räystäisiin ja pensasaitoihin, ja kumisaappaat narisivat routaisessa mudassa.
“Shire”, Ambrose Sebastian mutisi ja vilkaisi Abigailia, vaikkei se ihan kysymys ollutkaan. Tyttö nyökkäsi ja katsoi kelloa puhelimestaan.
“Ja sun isäs läksi auttamaan?”
“Joo, kyllä ne nyt toimeen tulevat keskenään. Eivät vaan asu yhdessä enää.”

Land Rover oli sen verran iso ja äänekäs auto, varsinkin heidän pihansa vanha lantikka, että sen tulon kuuli jo ennen kuin ajovalot näkyivät sumun seasta. Bethany ja Abigailin isä Roger astuivat ulos, kun auto oli saatu parkkiin tien sivuun, ja suitset tuupattiin Ambrosen käteen.
“Abigail, tulepa tänne auttamaan oven kanssa.”

Tamma oli komea punaruunikko sukkajalka, vaikka kauniit valkoiset vuohiskarvat olivatkin jo mutaiset ja likaantuivat entisestään, kun Ambrose peruutti sen trailerista ulos sotkuiselle tielle. Se louskutti leukojaan hieman huolestuneena, ja korvat pyörivät, kun se tuijotti sumuisia peltoja ja nummia. Se seisoi kuitenkin nätisti aloillaan ja töni miestä turvallaan uteliaana.
“Talliin suoraan vai hakaanko ensteks?” Ambrose kysyi taputellessaan tamman kaulaa kevyesti ja hyssytellessään sitä samalla. Hän joutui vähän kurkottelemaan yltääkseen rapsuttamaan hevosen harjanjuurta kunnolla, kun se kuikuili ympärilleen pää pystyssä, mutta ainakaan toistaiseksi mitään voimakeinoja ei vaadittu.
“Me otimme muut jo ulos”, Abigail sanoi äidilleen tämän miettiessä hetken parasta järjestelyä. “Se on kyllä nätti tyttö”, hän lisäsi ja nyökkäsi kohti ruunikkotammaa, joka vaikutti hieman jännittyneeltä, mutta yllättävän hyväntuuliselta outo tilanne huomioon ottaen.
“Viekää ihmeessä talliin niin se saa vähän haistella paikkoja. Tuodaan Martha sisään kaveriksi hetken päästä,” Bethany sanoi. “Uusi tyttö saa tehdä olonsa kotoisaksi sen aikaa kun laitamme teetä, ja laitetaan tytöille pyjamabileet vasta sen jälkeen.”

***

Rhiannon sai heiniä rouskuteltavaksi, oli möyhinyt olkensa kuntoon, ja tuijotteli uteliaana tallikäytävälle, kun Ambrose Sebastian siivosi Marthan karsinaa käytävän vastakkaisella puolella. Abigail oli jo ottanut riimun ja narun matkaansa ja lähtenyt hakemaan suffolk-tammaa sisään Rhiannonin kaveriksi. Kevyt villaviltti piti ryvetetyn tamman lämpimänä, ja se vaikutti asettuneen ihan mukavasti, vaikka matka olikin varmasti ollut sille pitkä ja raskas.
Isoja korviaan se höristi ja melkein tönäisi käytävää kulkeneen Ambrosen kumoon turvallaan, kun ovi kävi ja Marthan kaviot kolisivat vasten sementtilattiaa. Raudikkotamma pysähtyi niille sijoilleen kun äkkäsi uuden naapurinsa ja tuijotti Rhiannonia pitkään.

“Saaks sen konin tänne asti vai tulenksmä työntämään?” Ambrose Sebastian kysyi.
“Saatko sinä suusi kiinni vai tahdotko että tästä tulee vielä hankalampaa?” Abigail vastasi, ja vilkaisi Marthaa. Ainakin toistaiseksi tallin nyreimmän hevosen korvat olivat vielä hörössä, vaikka sillä olikin silmät ja sieraimet suurina. Rhiannon hörisi – sillä oli selvästi ollut ikävä seuraa.

Kuin ihmeen kaupalla Martha ei kiljunut eikä luiminut, kun Abigail talutti sen lähemmäs ja tammat saivat haistella toisiaan Rhiannonin oven yli. Se pärskähti ja hörähti – ja sitten se tönäisi vähän rumemmin, mutta Rhiannon väisti ja ravisti päätään, ja se oli kai sitten siinä.
“Avaatko sen oven”, Abigail pyysi. Ambrose avasi Marthan karsinan ja Abigail talutti tamman sisään. Yllättävää kyllä, se tutkaili mieluummin uutta tyttökaveriaan kuin hyökkäsi saman tien kohti heiniään.

“Eiköhän nuo vois ens viikolla jo laskee yhessä ulos”, Ambrose pohti ja katseli Rhiannonin vuohiskarvoja huolissaan. Pesemisestä huolimatta ne olivat yhä kuraisen väriset.
“Toivotaan. Niin, eikös ole ihan mukavaa saada uusi kaveri?” Abigail sanoi ja rapsutti Marthaa korvien takaa. Se mulkaisi häntä hiukan happamasti, mutta vaikutti sitten myöntyvän kysymykseen.